sunnuntaina, marraskuuta 06, 2005

Miehittäjä-Ryssälle luu kurkkuun: Sotarikossyyllinen on ainoastaan miehittäjä-Ryssä


Miehittäjän ryssäpaviaanikoira Vladimir Putin ja ryssäläiset paviaanikoiransa kokoontuvat odottamaan EU:n ja Naton toimia mokomia sotarikollisia kohtaan:


Miehittäjä-Ryssän edustajat presidentti Vladimir Putin keulanaan kävivät loisimassa suomalaisilla verovaroilla aluemiehitystemme lisäksi viimeksi 2.8.2005 Suomen Turussa

Vaatikaamme sotasyyllisyysoikeudenkäyntien mitätöintiä ja aluepalautuksia samassa yhteydessä Hakkapeliittain päivänä 6.11.2005


Kaleva-lehti, muut tiedotusvälineet, valtiojohtomme ja Supo jatkavat KGB-linjalleen uskollisena miehittäjä-Ryssän stalinistista paskansyöntiä, kun eivät oikaise kestämättömiä stalinistisia valheita sotasyyllisyyksistämme ja vaadi miehittäjä-Ryssää tilille sotarikoksistaan ja aluemiehityksistämme

Vaadimme eduskunnalta välikysymystä hallitukseen kohdistuen: Miksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntien tuloksia ei ole mitätöity?

Ainoa sotasyyllinen viime sotiimme on miehittäjä-Ryssä. Eduskunta valmistelkoon nootin miehittäjä-Ryssälle aluemiehityksistämme

Suur-Suomi r.y. pj. Seppo Lehto vaatii hallituksen, presidentin ja eduskunnan vaativan virallista selvitystä miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin KGB-valheista

Odotamme ilmavoimiemme ja maanpuolustuksemme operatiivisen ja strategisen johdon eli esikuntien protestoivan ankarasti miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin valheisiin sotasyyllisyyksistä

Suur-Suomi r.y:n pj. Seppo Lehto vaatii ja kysyy:

Presidentti-instituutin ja maamme virallisten edustuksellisten organisaatioiden kuuluu oikaista miehittäjä-Ryssän entisille ja nykyisille edustajille aina kun nämä valehtelevat.

Miksi näin ei ole tapahtunut? Sitooko Stasi-listalla ( = KGB ) olevien kokoomus-, sdp-, vasemmistoliittolais-, keskustalaispoliitikkojen ymv:ien virkamiestemme nimien kiristyssuhde suut suppuun vielä pitkälle tulevaisuuteenkin suhteessa miehittäjäämme Venäjän Federaatioon eli kansanomaisesti miehittäjä-Ryssäämme?


Miksi presidentti Tarja Halonen ja presidenttiehdokkaat Sauli Niinistö, Matti Vanhanen, Timo Soini eivät ole oikaisseet julkisesti Juri Derjabinin kuppasia KGB-valheita?

Miehittäjä-Ryssän kuppanen parasiitti- ja syöpäsolu Juri Derjabin saa esittää valheitaan ilman oikaisuja HS:ssa ja julkisuudessa - Miksi virallinen Suomi ja presidentti Tarja Halonen ja / tai valtioneuvosto anna huutia eli palautetta Juri Derjabinin patologisille valheille ja stalinistisille historian tulkinnoille eli virallista torjuntaamme näille edelleen esitetyille perättömille miehittäjäraiskaajamme ja miehittäjämurhaajamme Ryssän tulkinnoille?


Miehittäjä-Ryssän ex-suurlähettiläs parasiitti ja sovjet-rikollinen Juri Derjabin saa vapaasti levittää stalinistisia Ryssän sotarikoksia peitteleviä valheitaan. Mistä virkamiehillemme maksetaan palkkaa, kun eivät julkisesti torju tuon tunnetun Ryssän sotarikoksia peittelevän KGB-parasiitin valheita?

Onneksi Prokarelia on ottanut asiaan kantaa, kiitos teille!

Ystävällisesti tamperelainen Seppo Lehto Isänmaan Asialla r.y. Tampere

05.11.2005
ProKarelia http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=730&author=10

SOTASYYLLISYYS LOPULTA PURETTAVA

Juri Komissarov eli Juri Derjabin ottaa Kalevassa esiin ns. sotasyyllisyysasian. Hänen mielestään Suomen oli välirauhansopimuksen perusteella rangaistava sodasta vastuussa olevia. Hän ei siten yhdy dosentti Hannu Rautkallion ja MEP, tohtori Lasse Lehtisen väitteisiin ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotimaisuudesta.

Olennainen kysymys ns. sotasyyllisyysasiassa on se, kuka tai ketkä olivat sotaan syyllisiä ja tuomittiinko oikeat syylliset Suomen perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Suomen kansa oli valinnut johtajansa perustuslain mukaisesti. Samoin sotaan liittyvät päätökset tehtiin perustuslain mukaisesti.

Kysymyksenasettelu siten kuuluu, oliko Suomen kansa syyllinen sotaan vai joku muu taho. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939 valloitusperustein. Sen vuoksi Kansainliitto erotti sen jäsenyydestään. Sodan aloittamisen teki mahdolliseksi Neuvostoliiton ja Saksan välinen Molotov-Ribbentrop –sopimus lisäpöytäkirjoineen. Toinen todennäköinen sodan mahdollistaja oli Stalin-Churchill –sopimus 15.10.1939.

Suomi ei ollut sodan aloittaja, ei edes sen provosoija. Stalinin johtama NL oli yksin syyllinen sodan aloittamiseen ja myöskin jatkosodan syntymiseen. Sotasyyllisinä tulee siten tuomita Stalin ja hänen lähimmät apurinsa.

Keskeisin kysymys ei ole se, olivatko ns. sotasyyllisyystuomiot kotikutoista tai neuvostopainostusta. Niiden lähtökohtana joka tapauksessa oli sama lähde: Stalin ja hänen valtakuntansa. NL:lle ja länsiliittoutuneille voidaan sälyttää täysi vastuu sotaan syyllisten tuomitsemisen vaatimuksesta Pariisin rauhansopimuksessa vastoin totuutta ja tiedossa olevia faktoja.

Mikä oli Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden motivaatio siihen, että Suomen johtajat tulisi tuomita sotaan syyllisinä? NL:n motivaationa oli oman sotasyyllisyyden ja hyökkäyssodan vastuun häivyttäminen ja käsittämättömän suurten sotakorvausten vaatimismahdollisuus. Lännen intressissä oli mm. NL:lle annetun valtavan lend-lease –avun tekeminen jollakin tavoin oikeutetuksi.

Jopa Derjabin on valmis antamaan anteeksi ns. sotasyyllisille. Ei syyttömille tarvitse antaa anteeksi. Mutta heidän väärät tuomionsa tulee purkaa. Sotasyyllisyyslaki tehtiin perustuslain vastaisessa järjestyksessä, ei se siten ole voinut edes olla Suomen perustuslain mukainen.

Derjabin antaa viitteen siitä, miten purkuasiassa asiassa tulee edetä viittaamalla mm. Pariisin rauhansopimukseen. Suomi on jo aiemmin Koiviston aikana yksipuolisesti tulkinnut Pariisin rauhansopimuksen eräitä artikloita. Suomen on tulkittava rauhansopimuksen sotaan syyllisyyspykälää uudelleen ja todettava, ettei Suomi ollut sotiin syyllinen, joten ei Suomen johtajia voida tuomita sotaan syyllisinä. Eiväthän he olleet mitään sotarikollisia.

Miksi Suomen presidenttiehdokkaat ovat toimettomia ns. sotasyyllisyysasiassa? Miten Suomen intressiä palvelee se, että Suomea yhä maailmassa pidetään sotaan syyllisenä? Syylisyys-kysymys on suurin este myös Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palauttamiselle.

On oikeusvaltiolle häpeällistä, että sen pelastaneita sodanaikaisia johtajia pidetään sotiin syyllisinä, eikä kotimaiset johtajat tee mitään asian korjaamiseksi. Pitäisikö tässäkin asiassa idästä tulla vahva aloite, suorastaan ukaasi asian toteuttamiseksi, ennen kuin siihen rohjettaisiin kajota.

^ Takaisin ylös Lisää artikkeleita kirjoittajalta Artikkeli-arkisto
......................................................................


Miehittäjä-Ryssän eli Venäjän Federaationa mainostetun ex-suurlähettiläs KGB-rotta ja disinformaatikko Juri Derjabin suomettuneen lehdistömme lemmikkirotta.
Eikö ilmiasunsa korreloi taustojensa kera näillä parasiittisilla paskahampaisilla KGB- ja parasiittirotillamme tai verenhimoisilla

vampyyreillamme?

...................................................................

Ohessa Kalevan 5.11.2005 alkuperäinen Juri Derjabinin juttu ja siinä ohessa olleet Kaleva-lehden kommentit
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfm?j=520077
....................................................................
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset



Huomio: Mainitsematta on jäänyt, että Juri Derjabin oli myös Neuvostoliiton entinen ja viimeinen suurlähettiläs ( Ylläpidon tarkennus )

Venäjän entinen Suomen-suurlähettiläs Juri Derjabin kumoaa dosentti Hannu Rautkallion ja eurokansanedustaja Lasse Lehtisen juuri julkistetussa kirjassa esittämät väitteet, joiden mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynti olisi noussut suomalaisesta sisäpolitiikasta.

Kalevalle lähettämässään kirjoituksessa Derjabin muistuttaa, että Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Derjabin mukaan valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiin käsiinsä, mutta halusi "Suomen edun" vuoksi uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.

Nimimerkki Juri Komissarovina Neuvostoliiton aikana Suomea opastanut Derjabin on valmis antamaan anteeksi tuomituille. Mutta tuomittujen maineen palauttamiselle hän sanoo ei. Se kun merkitsisi irrottautumista kansainvälisistä sopimuksista, muun muassa Pariisin rauhansopimuksesta.

Derjabin kertoo valvontakomission keränneen suomalaisista arkistoista todisteita marsalkka Mannerheimiä vastaan. Zhdanov määräsi Mannerheimia koskevat asiapaperit luovutettavaksi itselleen. Derjabin arvelee Zhdanovin saaneen Stalinilta kehotuksen olla nostamatta syytettä Mannerheimiä vastaan.

Ilkka Lappalainen
.................................................
Kotimaa 5.11.2005
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520090&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset
Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki

Tietokirja
Lasse Lehtinen, Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät. Sotasyyllisyys uudelleen arvioituna. WSOY 2005

Tohtorit Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio ovat ottaneet tehtäväkseen osoittaa, että alistuminen Neuvostoliiton vaatimuksiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä oli turha virhe.

Laiton ja nöyryyttävä oikeudenkäynti johtui heidän arviossaan lähinnä oikeusministeri Urho Kekkosen pahasta tahdosta ja vallanhalusta sekä pääministeri J. K. Paasikiven lapsellisuudesta.

Rautkallio esitti suunnilleen samat väitteet jo parikymmentä vuotta sitten. Sen tutkimuksen tarkoituksena oli kumota kaikki, mitä olin vähän ainaisemmin kirjoittanut sotasyyllisyyskysymystä käsitelleessä väitöskirjassani. Nyt hän on taluttanut Lehtisen samalle polulle.

Minulla on siis oma lehmä ojassa. Välillämme vallitsee poleeminen suhde. Siitä huolimatta pidän Lehtisen ja Rautkallion kirjaa merkittävänä, osittain jopa hyvänä. He eivät pohjimmiltaan kumoa esittämiäni perusasioita. He vain tulkitsevat ne toisin.

Lehtisellä ja Rautkalliolla on uutta lähdemateriaalia sekä Moskovan että Lontoon arkistoista. Varsinkin valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zdanovin ja generalissimus Josif Stalinin välinen kirjeenvaihto on jännittävää luettavaa.

Zdanov kerjäsi toimintaohjeita, Stalin vaikeni. Valvontakomission mahtava puheenjohtaja jäi yksin ja pelkäsi tekevänsä virheitä, jotka kostautuisivat myöhemmin.

Tästä Lehtinen ja Rautkallio tekevät sen kerrassaan kummallisen johtopäätöksen, että pääministeri Paasikiven ei olisi pitänyt välittää Zdanovin vaatimuksista järjestää oikeudenkäynti sota-ajan johtajia vastaan.

Heidän puoli vuosisataa jälkijättöinen neuvonsa Paasikivelle on, että tämän olisi pitänyt ystävällisesti taputtaa kenraalieverstiä olalle ja sanoa, että täällä noudatetaan vain sellaisia käskyjä, jotka todistettavasti tulevat suoraan Isä Aurinkoiselta.

Lontoon arkistojen merkittävin uusi anti on kirje, jonka mukaan Englannin ulkoministeriö ei vaatinut Suomen sodan aikaisten poliittisten johtajien oikeudenkäyntiä.

Valvontakomission englantilainen osasto sai tämän viestin samaan aikaan kun eduskunnassa taisteltiin sotasyyllisyyslaista. Lehtisen ja Rautkallion johtopäätös tästä on se, että laki säädettiin turhaan.

He eivät kiinnitä huomiota siihen, että kukaan suomalainen ei silloin tiennyt Lontoon antamasta ohjeesta mitään. Lisäksi Englanti oli valvontakomissiossa täysin äänetön yhtiömies.

Joka kerta kun välirauhansopimuksessa mainittiin jokin Suomen velvoite Liittoutuneita kohtaan, sanan "Liittoutuneet" jälkeen oli sulussa sana "Neuvostoliitto". Näin sopimuksessa nimetään myös valvontakomissio.

Lehtinen ja Rautkallio ovat sitä mieltä, että liittoutuneiden elokuussa 1945 tekemän Lontoon sopimus vihollisvaltojen poliittisten johtajien tuomitsemisesta ei millään tavalla voinut koskea Suomea.

He perustelevat kovan väitteensä kuin kuka tahansa asianajaja raastuvanoikeudessa: sopimuksessa ja Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjassa ei esiinny sanaa "Suomi", joten sillä ei siis voi olla vaikutusta Suomeen.

He mainitsevat Lontoon sopimuksen ratkaisevimmasta kohdasta vain sen, jossa puhutaan kansainvälisen oikeuden perinteisesti määrittelemistä sotarikoksista. He eivät mainitse siinä esitettyä uutta käsitettä "rikos rauhaa vastaan", jonka tunnusmerkit vastaavat melko tarkkaan sitä, miten toiminnan rangaistavuus määriteltiin Suomen sotasyyllisyyslaissa.

Liittoutuneiden sodan aikaisista suunnitelmista ei ilmene, että Saksan rinnalla taistelleiden maiden johtajia olisi ollut tarkoitus kohdella toisin kuin Saksan johtajia.

Käytännössä suomalaisia kohdeltiin kuitenkin tosiin. Lievemmin.

Molemmilla tekijöillä on omat keppihevosensa. Rautkallion elämäntehtävänä tuntuu olevan osoittaa Kekkosen läpikotainen pahuus. Totta kai Kekkonen käytti hyväkseen taktiset edut, jotka sotasyyllisyyskysymys hänelle tarjosi. Hän ei sentään ollut koko sotasyyllisyysjutun liikkeelle paneva voima. Vasemmiston kuumakallet olivat liikkeellä paljon ennen Kekkosta.

Valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov syötti Paasikivelle ajatuksen taannehtivan lain säätämisestä jo maaliskuussa 1945, paljon ennen kuin Kekkonen ryhtyi sille asialle. Paasikivi alistui ajatukseen vasta elokuussa kun Lontoon sopimus osoitti, että oli pakko.

Lehtisen kotijumala Väinö Tanner saa tässä kirjassa hymistystä yli sen, minkä hän ansaitsi ryhdikkäällä käytöksellään sotasyyllisyysjutussa.

Lehtinen ja Rautkallio ajautuvat laimeahkoon loppupäätelmään. He kysyvät, mitä Stalin olisi tehnyt jos Suomi olisi kieltäytynyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä.

Olisiko hän sanonut irti välirauhansopimuksen? Hyökännyt Porkkalan panssareilla Helsinkiin? Tai miehittänyt maan ja syössyt Suomen sekasortoon, joka olisi lopettanut sotakorvaustoimitukset?

Yhtä hyvä kysymys on: olisiko Stalin tyytynyt pelkkään olankohautukseen jos Suomi olisi ollut ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, jonka johtajia ei tuomittu?

Ilmeisesti aika hyvä vastaus tähän on sama kuin Lehtisen ja Rautkallion vastaus omiin kysymyksiinsä: tuskin.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.

Jukka Tarkka
.................................................
5.11.2005
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520091&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset

Uusi arvio 60 vuoden takaisesta

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotimaisuusaste oli paljon aikaisemmin uskottua korkeampi, korostavat dosentti Hannu Rautkallio ja filosofian tohtori, europarlamentaarikko Lasse Lehtinen torstaina julkistetussa tutkimuksessaan Kansakunnan sijaiskärsijät (Otava.)

Kirjassaan he päätyvät siihen, että aloite perustuslain vastaisen sotasyyllisyyslain säätämiseen tuli silloiselta oikeusministeriltä Urho Kekkoselta eikä valvontakomission johtajalta Andrei Zhdanovilta.

Uuteen tutkimusaineistoon nojaten Zhdanov ei saanut oikeuskäynnin vaatimisesta mitään määräyksiä Neuvostoliiton johtajalta Josef Stalinilta. Zhdanov esiintyi asiassa henkilökohtaisesti ja epävirallisesti.

Kekkonen välitti Zhdanovin kanssa käymistään keskusteluista pääministeri J. K. Paasikivelle muistion, jossa alleviivataan Zhdanovin painostavan oikeudenkäyntiin. Mutta myös Zhdanov lähetti keskusteluistaan Kekkosen kanssa Moskovaan raportin.

Sen mukaan aloite sotasyyllisyyslain säätämisestä oli Kekkosen, joka myös "haamukirjoitti" kommunistien välikysymyksen, joka tuli pääministerille ikävänä yllätyksenä. Paasikivi harasi pitkään oikeudenkäyntiä vastaan, mutta lopulta myös hänet saatiin taivuteltua. Kirjan mukaan myös loppusuoralla vastaan nokitelleet oikeuden jäsenet pakotettiin ratkaisuun erilaisilla verukkeilla.

Kekkosen todetaan tuoneen myös ensimmäisenä esille Risto Rydin ja Väinö Tannerin nimet.

Uusi tulkinta kipeään asiaan

Käsitystä siitä, että valvontakomissio vaati syytettyjä tuomiolle vaalittiin ja vahvistettiin Suomessa Neuvostoliiton aikana. Kirjan mukaan Zhdanov harhautti niin suomalasia kuin brittejäkin.

Tutkijat kumoavat uuteen aineistoon nojaten vääräksi tähän asti uskotun ja uskotellun näkemyksen, että Suomessa sotien jälkeen toiminut liittoutuneiden valvontakomissio olisi ollut oikeudenkäyntivaatimuksessaan yksimielinen.

Kirja avaa uuden näkökulman ja tulkinnan kansaa aikoinaan tyrmistyttäneeseen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Tähänastiset tulkinnat ovat ottaneet huomioon Neuvostoliiton ja sen noudattaman politiikan.

Vallalla oleva sementoitu tulkinta haastoi Lehtisen mukaan katsomaan arkistojen avauduttua asioita uudelleen. Kirjan tekijöiden mukaan kansakunnan omanarvontunnon takia on korkea aika purkaa suomalaisille sysätty sotien syyllisyyden taakka.

Olisiko Stalin sitten sivuuttanut asian olankohautuksella, jos oikeudenkäyntiä ei olisi järjestetty? Tutkijat eivät anna selvää vastausta. Kirja päättyy jossiteltuun.

Pirjo Kukko-Liedes

Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset

Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuka: Juri Derjabin

...................................................

http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520092&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset

Kaleva Kotimaa 5.11.2005

Kansakunnan sijaiskärsijät

Kuusi vuosikymmentä sitten 15. marraskuuta 1945 Säätytalossa aloitettiin oikeudenkäynti, jossa syytettyinä olivat ne, jotka olivat vieneet Suomen Hitlerin Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tänä päivänä yhä useammat Suomessa kannattavat oikeudenkäynnin tulosten asettamista kyseenalaisiksi. Vielä useammat ovat sitä mieltä, ettei oikeudenkäyntiin ollut mitään painavia syitä ja että tuomiot on syytä mitätöidä ja palauttaa "kansakunnan sijaiskärsijöinä" tuomituille heidän maineensa.

On kuitenkin syytä muistaa, että 19. syyskuuta 1944 Suomen, Neuvostoliiton ja kaikkia Suomen kanssa sodassa olleita YK:n jäsenvaltioita edustaneen Iso-Britannian hallitusten kesken solmitun välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan Suomen hallitus sitoutui rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Samassa yhteydessä on syytä mainita myös Lontoossa 8. elokuuta solmittu sopimus, jossa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton hallitukset sopivat kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamisesta.


Komissio halusi Suomen tuomitsevan johtajansa

Lontoon sopimuksen hyväksymisen jälkeen liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov sanoi presidentti Juho Kusti Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa, että sodasta vastuussa olevien rankaisemiseen liittyvän kysymyksen pitäisi neuvostohallituksen mielestä osoittaa, "että Suomen kansa täydellisesti hylkää entisen politiikan, tuomitsee tämän politiikan johtajat ja on valmis astumaan uuden politiikan tielle". Näin Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.

Pitkään epäröinyt Paasikivi joutui lopulta suostumaan oikeudenkäynnin järjestämiseen. Suomen eduskunta hyväksyi ylivoimaisella enemmistöllä erityislain, joka loi oikeudenkäynnille sen vaatimat kansalliset juridiset edellytykset ja jota kommunistien ja "rauhanopposition" edustajat olivat esittäneet.

Oikeus julisti tuomionsa 21. helmikuuta 1946. Vankilatuomiot (2-10 vuotta) langetettiin kahdeksalle sodanaikaiselle poliitikolle, joiden joukossa olivat muiden muassa entinen presidentti Risto Ryti, entiset pääministerit J. W. Rangell ja Edwin Linkomies sekä ministerit Väinö Tanner ja Henrik Ramsay.

Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnistä poiketen suomalaispoliitikot määriteltiin "sotasyyllisiksi" eikä heitä syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan. Myös rangaistusten muoto ja ehdot olivat huomattavasti lievemmät kuin muiden Saksan rinnalla sotaan osallistuneiden maiden kohdalla.

Moni on ihmetellyt, miksi Suomen armeijan ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim ei joutunut oikeuden eteen. Mannerheim antoi kesäkuussa 1941 tunnetun päiväkäskynsä, minkä lisäksi hän määritteli Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet, joihin kuului "menetettyjen alueiden" takaisinsaamisen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan pääosien valtaaminen. Neuvosto-Karjalassa toteutettiin sittemmin ankaraa miehityspolitiikkaa.

Olen sitä mieltä, että Stalinilla oli päärooli siinä, ettei Mannerheim joutunut oikeuden eteen. Näinä vuosina valvontakomissiossa työskennellyt Stefan Smirnov kirjoittaa vuonna 1996 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan "Tornin miehet", että komission väki keräsi suomalaisista arkistoista painavia todisteita siitä, että Mannerheim oli syyllinen siinä missä Rytikin, mutta Zhdanov kuitenkin määräsi ne jätettäväksi vain hänen haltuunsa.

Myöhemmin hän sai kehotuksen (todennäköisesti suoraan Stalinilta) ilmoittaa Mannerheimille, että Moskova "ottaen huomioon hänen ansionsa sodan lopettamiseen johtaneissa vaiheissa" (välirauhansopimuksen solmiminen syyskuussa 1945) ei aio millään tavalla vetää häntä mukaan oikeudenkäyntiin. Mannerheimille tarjottiin tilaisuus erota presidentin virasta ja siirtyä Sveitsiin ennen oikeudenkäynnin alkamista.

Sotasyyllisiksi tuomituille voidaan antaa anteeksi

Onko tullut aika antaa sotasyyllisinä tuomituille anteeksi ja palauttaa heidän maineensa? En kiistä, etteikö tuomituille voisi antaa anteeksi, sillä heitä ei syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan (vuonna 1969 allekirjoitetun sopimuksen mukaan nämä rikokset eivät vanhene). Muiden syytteiden osalta he ovat suorittaneet rangaistuksensa.

Heidän maineensa palauttaminen olisi kuitenkin perusteetonta. Maineen palauttaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että teot, joista tuomiot on annettu, eivät juridisesti katsoen olisikaan tapahtuneet tai että oikeudenkäynnissä annetut tuomiot eivät olisikaan perustuneet sillä hetkellä voimassa olleisiin lakeihin. Vuonna 1946 kumpikaan näistä asioista ei pitänyt paikkaansa.

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tuomitut suomalaiset olivat syyllisiä Suomen viemiseen hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla (vaikka myöhemmin monet virallisetkin tahot Suomessa ovat vakuuttaneet, että kysymyksessä oli "erillissota" tai "jatkosota"). He olivat mukana tämän sodan suunnittelussa, valmistelussa, aloittamisessa ja johtamisessa.

Näin he olivat rikkoneet ainakin yhtä kansainvälistä sopimusta eli 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitettua Moskovan rauhansopimusta. Sen kolmannen artiklan nojalla Suomi sitoutui pidättäytymään kaikista hyökkäysluontoisista toimista Neuvostoliittoa vastaan ja olemaan liittymättä ja osallistumatta sitä vastaan suunnattuihin liittoutumiin.

Toisin sanoen tuomitut olivat syyllisiä tekoihin, joista langetettavat rangaistukset määriteltiin täsmällisesti Potsdamin julistukseen perustuvassa Lontoon sopimuksessa elokuussa 1945. Vuonna 1946 tällä sopimuksella oli kansainvälisen lain voima riippumatta siitä, miten asian laita on tänä päivänä.

Nämä rikokset eivät kuitenkaan olleet rikoksia pelkästään kansainvälisen lain nojalla. Suomen ylin poliittinen päättävä elin eli eduskunta hyväksyi Moskovan rauhan, joten siitä tuli maassa lainvoimainen. Tätä lakia vastaan rikottiin, kun Suomi liittyi hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.


Jatkosota ei ollut tarpeellinen Suomelle

Kun lakia aletaan rikkoa, se rajoittuu harvoin pelkästään yhden lain rikkomiseen, vaan koskee yleensä useampia. Näin kävi tässäkin tapauksessa. Mannerheimilla sen paremmin kuin Rytilläkään ei ollut mitään Suomen perustuslakiin nojautuvaa oikeutta tehdä maata sitova päätös sotaan osallistumisesta.

Kävelemällä eduskunnan yli Ryti, Mannerheim ja muut rikkoivat kansainvälisen lain lisäksi myös Suomen kansallisia laillisuusperiaatteita. Kansallisen oikeuden kannalta parlamentin hyväksymällä sotasyyllisyyslailla ei puolestaan ollut muuta tarkoitusta kuin rangaista maan voimassaolevia lakeja rikkoneita henkilöitä.

Yhä useammat Suomessa yrittävät esittää Säätytalon oikeudenkäynnissä tuomitut "uhreina" tai "koko kansan sijaiskärsijöinä". Tavatessaan tuomittujen perheitä joulukuussa 1997 presidentti Martti Ahtisaari totesi: "Suomen kansa on aina tiennyt, etteivät tuomitut olleet syyllisiä. He ja heidän perheensä ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestämme omakohtaisesti enemmän kuin moni muu."

Pro-Karelia -liike ja Karjala-Klubi hyväksyivät seminaarissaan päätöslauselman, johon useat suomalaiset julkisuuden henkilöt, sotilaat ja tutkijat yhtyivät. Päätöslauselmassa kehotetaan tasavallan presidenttiä, hallitusta, eduskuntaa ja oikeusviranomaisia ryhtymään välittömästi toimenpiteisiin sen aikaansaamiseksi, että epäoikeudenmukaiset tuomiot mitätöitäisiin, tuomituille palautettaisiin heidän kunniansa ja heidän vahinkoa kärsineille omaisilleen suoritettaisiin korvauksia. Kysymyksessä olisi siis täydellinen maineenpalautus.

Tällä korostetaan, että kun tuomiot julistettiin, tuomiolla oli samalla koko Suomi. Tästä asiasta kirjoittavat myös Hannu Rautakallio ja Lasse Lehtinen juuri ilmestyneessä kirjassaan "Kansakunnan sijaiskärsijät".

Jokaisella on toki oikeus katsoa, että joku toinen on kärsinyt hänen puolestaan. Se on omantunnonkysymys. Paljon kuitenkin riippuu konkreettisesta tilanteesta. On mahdollista pitää kaikkia vuosien 1941-44 sodassa kaatuneita neuvostosotilaita koko neuvostokansan puolesta kärsineinä uhreina, kun taas talvisodassa kaatuneiden tilanne on toisenlainen. He eivät kärsineet kansakunnan puolesta, vaan niiden takia, jotka olivat päästäneet tämän sodan valloilleen. Sama tilanne koskee myös Suomea. Suomen edun kannalta asiaa tarkastellen kesäkuussa 1941 aloitettu sota ei ollut kansalle tarpeellinen.


Tuomitut eivät koskaan menettänet kunniaansa


Propagandakeskuksessa sodan aikana palvellut Olavi Paavolainen kuvailee päiväkirjoissaan mielialoja, joita suomalaisten sotilaiden keskuudessa vallitsi ennen rintamalle joutumista. Hän kirjoittaa, että tavallisten suomalaisten oli vaikea ymmärtää tämän sodan tarkoitusta, sillä heille se oli "herrojen sota".

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan entinen puheenjohtaja Väinö Voionmaa puolestaan kirjoittaa kirjassaan "Kuriiripostia", että sotilaat eivät tienneet, minkä puolesta heidät lähetettiin sotaan. Tässä yhteydessä voi myös viitata Väinö Linnan "Tuntemattomaan sotilaaseen", jonka kuvausten todenmukaisuutta kukaan ei aseta kyseenalaiseksi.

Koska tämä sota ei ollut Suomen kansan kannalta tarpeellinen, nimenomaan kansa kärsi "herrojen" takia, jotka olivat kannattaneet maan viemistä sotaan, kun taas jälkimmäiset eivät olleet niitä, jotka kärsivät kansan puolesta.

Joku voi olla sitä mieltä, että olisi loukkaavaa ehdottaa tuomittujen kunnian palauttamista, eiväthän he koskaan edes menettäneet kunniaansa. Tällaisella näkemyksellä on olemassaolon oikeus, ja tässäkin asiassa suomalaisilla itsellään on sanansa sanottavana. Sekä Ryti että Tanner on muuten haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, jolla myös Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen lepäävät.

Tuomioiden mitätöinti on paljon vaikeampi kysymys eikä se koske pelkästään suomalaisia, vaan siihen liittyy laajempia kansainvälisiä juridisia ja poliittisia yhteyksiä. Se merkitsisi irrottautumista useista kansainvälisistä sopimuksista, kuten vuoden 1944 aseleposopimuksesta, vuoden 1945 Lontoon sopimuksesta sekä YK:n yleiskokouksen päätöslauselmista, jotka koskevat rikoksia rauhaa vastaan.

YLLÄPITÄJÄT PYYTÄVÄT HUOMIOIMAAN MIEHITTÄJÄ-RYSSÄN SUURIMMAT PELOT ELI ALUEMIEHITYKSEN PERUSTAN MURENEMISEN MIEHITYSSOPIMUKSEN PERUSTAN MURENEMISEN MYÖTÄ:

Se merkitsisi myös irrottautumista vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta, jossa nimenomaan sitouduttiin kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin niiden vangitsemiseksi ja oikeuden eteen saattamiseksi, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin tai rikoksiin rauhaa tai ihmisyyttä vastaan.

Tässä tapauksessa pitäisi mitätöidä myös Suomen eduskunnan vuonna 1945 hyväksymä laki, mikä puolestaan nostaisi esille kysymyksen niiden vastuusta, jotka olivat lakiasiassa aloitteellisia samoin kuin niiden, jotka hyväksyivät lain. Lisäksi se koskisi myös niitä, jotka panivat kyseisen lain täytäntöön ja julistivat tuomiot.

On syytä muistaa Paasikiven sanat: "Meidän kansamme rakastaa mielenosoitus- ja ulkonäköpolitiikkaa eikä ajattele, mitä todellista reaalista hyötyä toimenpide meille tuottaa. "

Juri Derjabin
..........................................................
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset

Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuka: Juri Derjabin
...................................................................

HS julkaisi STT:n masinoimat Suomisyöjä ja KGB-upseeri Juri Derjabin ammattivalehtelijakommentit ilman oikaisua ainoasta sotasyyllisestä eli Sovjet-Ryssästä
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/tuoreet/artikkeli/Derjabin+Suomen+oli+pakko+tuomita+sotasyylliset/1101981529101


Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Julkaistu 8:34 5.11.2005

Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset Juri Derjabin

Oulu. Venäjän entisen Suomen-suurlähettilään Juri Derjabinin mielestä Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset vuonna 1946. Sanomalehti Kalevaan lähettämässään artikkelissa Juri Derjabin muistuttaa, että Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä.
Näin hän tyrmää dosentti Hannu Rautkallion ja filosofian tohtori, europarlamentaarikko Lasse Lehtisen väitteet sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotikutoisuudesta.

"Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov korosti, että komissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi", Derjabin kirjoittaa lauantain Kalevassa.
Hän arvelee Stalinin vaikuttaneen siihen, ettei marsalkka Mannerheim joutunut oikeuteen. Näin siitä huolimatta, että Mannerheim määritteli Derjabinin mukaan Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet.
"Niihin kuului Suomen talvisodassa Neuvostoliitolle menettämien alueiden palautuksen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan huomattavan osan valtaaminen", Derjabin toteaa.

Hänen mielestään sotasyyllisinä tuomituille voisi antaa anteeksi, mutta heidän tuomioidensa mitätöinti olisi kuitenkin paljon vaikeampi kysymys. Se kun merkitsisi Derjabinin mukaan irrottautumista monista kansainvälisistä sopimuksista, muun muassa vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta.

Juri Derjabin tunnettiin aikanaan Suomessa myös nimimerkillä Juri Komissarov.

STT
..........................................................................................................................................................

Kertomatta on jäänyt ... mistä muusta tämä Juri Derjabin tunnettiin Suomessa ollessaan.
Asioihin on tulossa lisävalaistusta: ) Petsamo, Salla, Kuusamo, Karjala, Suomenlahden saaret teitä ei unohdeta, vaikka naapurimme likakaivosta ammennettaisiin vaikka mitä ryssänpaskaa Juri Derjabinin paskamontusta ( KGB:n perinteen jatkajasta )..n>.

Kiitämme tamperelaista aluepalautusaktivisti Seppo Lehtoa aktiviteeteistaan aluepalautuskysymysten keskusteluun nostamiseksi:) http://www.kavkaz.fi

Odotamme ilmavoimiemme esikunnan protestoivan ankarasti miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin valheisiin sotasyyllisyyksistä

Suur-Suomi r.y. pj. Seppo Lehto vaatii hallituksen, presidentin ja eduskunnan vaativan virallista selvitystä miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin KGB-valheista

Odotamme ilmavoimiemme ja maanpuolustuksemme operatiivisen ja strategisen johdon eli esikuntien protestoivan ankarasti miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin valheisiin sotasyyllisyyksistä

Suur-Suomi r.y:n pj. Seppo Lehto vaatii ja kysyy:

Presidentti-instituutin ja maamme virallisten edustuksellisten organisaatioiden kuuluu oikaista miehittäjä-Ryssän entisille ja nykyisille edustajille aina kun nämä valehtelevat.

Miksi näin ei ole tapahtunut? Sitooko Stasi-listalla ( = KGB ) olevien kokoomus-, sdp-, vasemmistoliittolais-, keskustalaispoliitikkojen ymv:ien virkamiestemme nimien kiristyssuhde suut suppuun vielä pitkälle tulevaisuuteenkin suhteessa miehittäjäämme Venäjän Federaatioon eli kansanomaisesti miehittäjä-Ryssäämme?


Miksi presidentti Tarja Halonen ja presidenttiehdokkaat Sauli Niinistö, Matti Vanhanen, Timo Soini eivät ole oikaisseet julkisesti Juri Derjabinin kuppasia KGB-valheita?

Miehittäjä-Ryssän kuppanen parasiitti- ja syöpäsolu Juri Derjabin saa esittää valheitaan ilman oikaisuja HS:ssa ja julkisuudessa - Miksi virallinen Suomi ja presidentti Tarja Halonen ja / tai valtioneuvosto anna huutia eli palautetta Juri Derjabinin patologisille valheille ja stalinistisille historian tulkinnoille eli virallista torjuntaamme näille edelleen esitetyille perättömille miehittäjäraiskaajamme ja miehittäjämurhaajamme Ryssän tulkinnoille?


Miehittäjä-Ryssän ex-suurlähettiläs parasiitti ja sovjet-rikollinen Juri Derjabin saa vapaasti levittää stalinistisia Ryssän sotarikoksia peitteleviä valheitaan. Mistä virkamiehillemme maksetaan palkkaa, kun eivät julkisesti torju tuon tunnetun Ryssän sotarikoksia peittelevän KGB-parasiitin valheita?

Onneksi Prokarelia on ottanut asiaan kantaa, kiitos teille!

Ystävällisesti tamperelainen Seppo Lehto Isänmaan Asialla r.y. Tampere

05.11.2005
ProKarelia http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=730&author=10

SOTASYYLLISYYS LOPULTA PURETTAVA

Juri Komissarov eli Juri Derjabin ottaa Kalevassa esiin ns. sotasyyllisyysasian. Hänen mielestään Suomen oli välirauhansopimuksen perusteella rangaistava sodasta vastuussa olevia. Hän ei siten yhdy dosentti Hannu Rautkallion ja MEP, tohtori Lasse Lehtisen väitteisiin ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotimaisuudesta.

Olennainen kysymys ns. sotasyyllisyysasiassa on se, kuka tai ketkä olivat sotaan syyllisiä ja tuomittiinko oikeat syylliset Suomen perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Suomen kansa oli valinnut johtajansa perustuslain mukaisesti. Samoin sotaan liittyvät päätökset tehtiin perustuslain mukaisesti.

Kysymyksenasettelu siten kuuluu, oliko Suomen kansa syyllinen sotaan vai joku muu taho. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939 valloitusperustein. Sen vuoksi Kansainliitto erotti sen jäsenyydestään. Sodan aloittamisen teki mahdolliseksi Neuvostoliiton ja Saksan välinen Molotov-Ribbentrop –sopimus lisäpöytäkirjoineen. Toinen todennäköinen sodan mahdollistaja oli Stalin-Churchill –sopimus 15.10.1939.

Suomi ei ollut sodan aloittaja, ei edes sen provosoija. Stalinin johtama NL oli yksin syyllinen sodan aloittamiseen ja myöskin jatkosodan syntymiseen. Sotasyyllisinä tulee siten tuomita Stalin ja hänen lähimmät apurinsa.

Keskeisin kysymys ei ole se, olivatko ns. sotasyyllisyystuomiot kotikutoista tai neuvostopainostusta. Niiden lähtökohtana joka tapauksessa oli sama lähde: Stalin ja hänen valtakuntansa. NL:lle ja länsiliittoutuneille voidaan sälyttää täysi vastuu sotaan syyllisten tuomitsemisen vaatimuksesta Pariisin rauhansopimuksessa vastoin totuutta ja tiedossa olevia faktoja.

Mikä oli Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden motivaatio siihen, että Suomen johtajat tulisi tuomita sotaan syyllisinä? NL:n motivaationa oli oman sotasyyllisyyden ja hyökkäyssodan vastuun häivyttäminen ja käsittämättömän suurten sotakorvausten vaatimismahdollisuus. Lännen intressissä oli mm. NL:lle annetun valtavan lend-lease –avun tekeminen jollakin tavoin oikeutetuksi.

Jopa Derjabin on valmis antamaan anteeksi ns. sotasyyllisille. Ei syyttömille tarvitse antaa anteeksi. Mutta heidän väärät tuomionsa tulee purkaa. Sotasyyllisyyslaki tehtiin perustuslain vastaisessa järjestyksessä, ei se siten ole voinut edes olla Suomen perustuslain mukainen.

Derjabin antaa viitteen siitä, miten purkuasiassa asiassa tulee edetä viittaamalla mm. Pariisin rauhansopimukseen. Suomi on jo aiemmin Koiviston aikana yksipuolisesti tulkinnut Pariisin rauhansopimuksen eräitä artikloita. Suomen on tulkittava rauhansopimuksen sotaan syyllisyyspykälää uudelleen ja todettava, ettei Suomi ollut sotiin syyllinen, joten ei Suomen johtajia voida tuomita sotaan syyllisinä. Eiväthän he olleet mitään sotarikollisia.

Miksi Suomen presidenttiehdokkaat ovat toimettomia ns. sotasyyllisyysasiassa? Miten Suomen intressiä palvelee se, että Suomea yhä maailmassa pidetään sotaan syyllisenä? Syylisyys-kysymys on suurin este myös Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palauttamiselle.

On oikeusvaltiolle häpeällistä, että sen pelastaneita sodanaikaisia johtajia pidetään sotiin syyllisinä, eikä kotimaiset johtajat tee mitään asian korjaamiseksi. Pitäisikö tässäkin asiassa idästä tulla vahva aloite, suorastaan ukaasi asian toteuttamiseksi, ennen kuin siihen rohjettaisiin kajota.

^ Takaisin ylös Lisää artikkeleita kirjoittajalta Artikkeli-arkisto
......................................................................
Miehittäjä-Ryssän eli Venäjän Federaationa mainostetun ex-suurlähettiläs rotta Juri Derjabin suomettuneen lehdistömme lemmikkirotta. Eikö ilmiasunsa korreloi taustojensa kera näillä parasiittisilla paskahampaisilla rotillamme?

...................................................................

Ohessa Kalevan 5.11.2005 alkuperäinen Juri Derjabinin juttu ja siinä ohessa olleet Kaleva-lehden kommentit
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfm?j=520077
....................................................................
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset



Huomio: Mainitsematta on jäänyt, että Juri Derjabin oli myös Neuvostoliiton entinen ja viimeinen suurlähettiläs ( Ylläpidon tarkennus )

Venäjän entinen Suomen-suurlähettiläs Juri Derjabin kumoaa dosentti Hannu Rautkallion ja eurokansanedustaja Lasse Lehtisen juuri julkistetussa kirjassa esittämät väitteet, joiden mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynti olisi noussut suomalaisesta sisäpolitiikasta.

Kalevalle lähettämässään kirjoituksessa Derjabin muistuttaa, että Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Derjabin mukaan valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiin käsiinsä, mutta halusi "Suomen edun" vuoksi uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.

Nimimerkki Juri Komissarovina Neuvostoliiton aikana Suomea opastanut Derjabin on valmis antamaan anteeksi tuomituille. Mutta tuomittujen maineen palauttamiselle hän sanoo ei. Se kun merkitsisi irrottautumista kansainvälisistä sopimuksista, muun muassa Pariisin rauhansopimuksesta.

Derjabin kertoo valvontakomission keränneen suomalaisista arkistoista todisteita marsalkka Mannerheimiä vastaan. Zhdanov määräsi Mannerheimia koskevat asiapaperit luovutettavaksi itselleen. Derjabin arvelee Zhdanovin saaneen Stalinilta kehotuksen olla nostamatta syytettä Mannerheimiä vastaan.

Ilkka Lappalainen
.................................................
Kotimaa 5.11.2005
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520090&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset
Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki

Tietokirja
Lasse Lehtinen, Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät. Sotasyyllisyys uudelleen arvioituna. WSOY 2005

Tohtorit Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio ovat ottaneet tehtäväkseen osoittaa, että alistuminen Neuvostoliiton vaatimuksiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä oli turha virhe.

Laiton ja nöyryyttävä oikeudenkäynti johtui heidän arviossaan lähinnä oikeusministeri Urho Kekkosen pahasta tahdosta ja vallanhalusta sekä pääministeri J. K. Paasikiven lapsellisuudesta.

Rautkallio esitti suunnilleen samat väitteet jo parikymmentä vuotta sitten. Sen tutkimuksen tarkoituksena oli kumota kaikki, mitä olin vähän ainaisemmin kirjoittanut sotasyyllisyyskysymystä käsitelleessä väitöskirjassani. Nyt hän on taluttanut Lehtisen samalle polulle.

Minulla on siis oma lehmä ojassa. Välillämme vallitsee poleeminen suhde. Siitä huolimatta pidän Lehtisen ja Rautkallion kirjaa merkittävänä, osittain jopa hyvänä. He eivät pohjimmiltaan kumoa esittämiäni perusasioita. He vain tulkitsevat ne toisin.

Lehtisellä ja Rautkalliolla on uutta lähdemateriaalia sekä Moskovan että Lontoon arkistoista. Varsinkin valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zdanovin ja generalissimus Josif Stalinin välinen kirjeenvaihto on jännittävää luettavaa.

Zdanov kerjäsi toimintaohjeita, Stalin vaikeni. Valvontakomission mahtava puheenjohtaja jäi yksin ja pelkäsi tekevänsä virheitä, jotka kostautuisivat myöhemmin.

Tästä Lehtinen ja Rautkallio tekevät sen kerrassaan kummallisen johtopäätöksen, että pääministeri Paasikiven ei olisi pitänyt välittää Zdanovin vaatimuksista järjestää oikeudenkäynti sota-ajan johtajia vastaan.

Heidän puoli vuosisataa jälkijättöinen neuvonsa Paasikivelle on, että tämän olisi pitänyt ystävällisesti taputtaa kenraalieverstiä olalle ja sanoa, että täällä noudatetaan vain sellaisia käskyjä, jotka todistettavasti tulevat suoraan Isä Aurinkoiselta.

Lontoon arkistojen merkittävin uusi anti on kirje, jonka mukaan Englannin ulkoministeriö ei vaatinut Suomen sodan aikaisten poliittisten johtajien oikeudenkäyntiä.

Valvontakomission englantilainen osasto sai tämän viestin samaan aikaan kun eduskunnassa taisteltiin sotasyyllisyyslaista. Lehtisen ja Rautkallion johtopäätös tästä on se, että laki säädettiin turhaan.

He eivät kiinnitä huomiota siihen, että kukaan suomalainen ei silloin tiennyt Lontoon antamasta ohjeesta mitään. Lisäksi Englanti oli valvontakomissiossa täysin äänetön yhtiömies.

Joka kerta kun välirauhansopimuksessa mainittiin jokin Suomen velvoite Liittoutuneita kohtaan, sanan "Liittoutuneet" jälkeen oli sulussa sana "Neuvostoliitto". Näin sopimuksessa nimetään myös valvontakomissio.

Lehtinen ja Rautkallio ovat sitä mieltä, että liittoutuneiden elokuussa 1945 tekemän Lontoon sopimus vihollisvaltojen poliittisten johtajien tuomitsemisesta ei millään tavalla voinut koskea Suomea.

He perustelevat kovan väitteensä kuin kuka tahansa asianajaja raastuvanoikeudessa: sopimuksessa ja Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjassa ei esiinny sanaa "Suomi", joten sillä ei siis voi olla vaikutusta Suomeen.

He mainitsevat Lontoon sopimuksen ratkaisevimmasta kohdasta vain sen, jossa puhutaan kansainvälisen oikeuden perinteisesti määrittelemistä sotarikoksista. He eivät mainitse siinä esitettyä uutta käsitettä "rikos rauhaa vastaan", jonka tunnusmerkit vastaavat melko tarkkaan sitä, miten toiminnan rangaistavuus määriteltiin Suomen sotasyyllisyyslaissa.

Liittoutuneiden sodan aikaisista suunnitelmista ei ilmene, että Saksan rinnalla taistelleiden maiden johtajia olisi ollut tarkoitus kohdella toisin kuin Saksan johtajia.

Käytännössä suomalaisia kohdeltiin kuitenkin tosiin. Lievemmin.

Molemmilla tekijöillä on omat keppihevosensa. Rautkallion elämäntehtävänä tuntuu olevan osoittaa Kekkosen läpikotainen pahuus. Totta kai Kekkonen käytti hyväkseen taktiset edut, jotka sotasyyllisyyskysymys hänelle tarjosi. Hän ei sentään ollut koko sotasyyllisyysjutun liikkeelle paneva voima. Vasemmiston kuumakallet olivat liikkeellä paljon ennen Kekkosta.

Valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov syötti Paasikivelle ajatuksen taannehtivan lain säätämisestä jo maaliskuussa 1945, paljon ennen kuin Kekkonen ryhtyi sille asialle. Paasikivi alistui ajatukseen vasta elokuussa kun Lontoon sopimus osoitti, että oli pakko.

Lehtisen kotijumala Väinö Tanner saa tässä kirjassa hymistystä yli sen, minkä hän ansaitsi ryhdikkäällä käytöksellään sotasyyllisyysjutussa.

Lehtinen ja Rautkallio ajautuvat laimeahkoon loppupäätelmään. He kysyvät, mitä Stalin olisi tehnyt jos Suomi olisi kieltäytynyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä.

Olisiko hän sanonut irti välirauhansopimuksen? Hyökännyt Porkkalan panssareilla Helsinkiin? Tai miehittänyt maan ja syössyt Suomen sekasortoon, joka olisi lopettanut sotakorvaustoimitukset?

Yhtä hyvä kysymys on: olisiko Stalin tyytynyt pelkkään olankohautukseen jos Suomi olisi ollut ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, jonka johtajia ei tuomittu?

Ilmeisesti aika hyvä vastaus tähän on sama kuin Lehtisen ja Rautkallion vastaus omiin kysymyksiinsä: tuskin.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.

Jukka Tarkka
.................................................
5.11.2005
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520091&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset

Uusi arvio 60 vuoden takaisesta

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotimaisuusaste oli paljon aikaisemmin uskottua korkeampi, korostavat dosentti Hannu Rautkallio ja filosofian tohtori, europarlamentaarikko Lasse Lehtinen torstaina julkistetussa tutkimuksessaan Kansakunnan sijaiskärsijät (Otava.)

Kirjassaan he päätyvät siihen, että aloite perustuslain vastaisen sotasyyllisyyslain säätämiseen tuli silloiselta oikeusministeriltä Urho Kekkoselta eikä valvontakomission johtajalta Andrei Zhdanovilta.

Uuteen tutkimusaineistoon nojaten Zhdanov ei saanut oikeuskäynnin vaatimisesta mitään määräyksiä Neuvostoliiton johtajalta Josef Stalinilta. Zhdanov esiintyi asiassa henkilökohtaisesti ja epävirallisesti.

Kekkonen välitti Zhdanovin kanssa käymistään keskusteluista pääministeri J. K. Paasikivelle muistion, jossa alleviivataan Zhdanovin painostavan oikeudenkäyntiin. Mutta myös Zhdanov lähetti keskusteluistaan Kekkosen kanssa Moskovaan raportin.

Sen mukaan aloite sotasyyllisyyslain säätämisestä oli Kekkosen, joka myös "haamukirjoitti" kommunistien välikysymyksen, joka tuli pääministerille ikävänä yllätyksenä. Paasikivi harasi pitkään oikeudenkäyntiä vastaan, mutta lopulta myös hänet saatiin taivuteltua. Kirjan mukaan myös loppusuoralla vastaan nokitelleet oikeuden jäsenet pakotettiin ratkaisuun erilaisilla verukkeilla.

Kekkosen todetaan tuoneen myös ensimmäisenä esille Risto Rydin ja Väinö Tannerin nimet.

Uusi tulkinta kipeään asiaan

Käsitystä siitä, että valvontakomissio vaati syytettyjä tuomiolle vaalittiin ja vahvistettiin Suomessa Neuvostoliiton aikana. Kirjan mukaan Zhdanov harhautti niin suomalasia kuin brittejäkin.

Tutkijat kumoavat uuteen aineistoon nojaten vääräksi tähän asti uskotun ja uskotellun näkemyksen, että Suomessa sotien jälkeen toiminut liittoutuneiden valvontakomissio olisi ollut oikeudenkäyntivaatimuksessaan yksimielinen.

Kirja avaa uuden näkökulman ja tulkinnan kansaa aikoinaan tyrmistyttäneeseen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Tähänastiset tulkinnat ovat ottaneet huomioon Neuvostoliiton ja sen noudattaman politiikan.

Vallalla oleva sementoitu tulkinta haastoi Lehtisen mukaan katsomaan arkistojen avauduttua asioita uudelleen. Kirjan tekijöiden mukaan kansakunnan omanarvontunnon takia on korkea aika purkaa suomalaisille sysätty sotien syyllisyyden taakka.

Olisiko Stalin sitten sivuuttanut asian olankohautuksella, jos oikeudenkäyntiä ei olisi järjestetty? Tutkijat eivät anna selvää vastausta. Kirja päättyy jossiteltuun.

Pirjo Kukko-Liedes

Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset



Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuka: Juri Derjabin

...................................................

http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520092&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset

Kaleva Kotimaa 5.11.2005

Kansakunnan sijaiskärsijät

Kuusi vuosikymmentä sitten 15. marraskuuta 1945 Säätytalossa aloitettiin oikeudenkäynti, jossa syytettyinä olivat ne, jotka olivat vieneet Suomen Hitlerin Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tänä päivänä yhä useammat Suomessa kannattavat oikeudenkäynnin tulosten asettamista kyseenalaisiksi. Vielä useammat ovat sitä mieltä, ettei oikeudenkäyntiin ollut mitään painavia syitä ja että tuomiot on syytä mitätöidä ja palauttaa "kansakunnan sijaiskärsijöinä" tuomituille heidän maineensa.

On kuitenkin syytä muistaa, että 19. syyskuuta 1944 Suomen, Neuvostoliiton ja kaikkia Suomen kanssa sodassa olleita YK:n jäsenvaltioita edustaneen Iso-Britannian hallitusten kesken solmitun välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan Suomen hallitus sitoutui rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Samassa yhteydessä on syytä mainita myös Lontoossa 8. elokuuta solmittu sopimus, jossa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton hallitukset sopivat kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamisesta.



Komissio halusi Suomen tuomitsevan johtajansa


Lontoon sopimuksen hyväksymisen jälkeen liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov sanoi presidentti Juho Kusti Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa, että sodasta vastuussa olevien rankaisemiseen liittyvän kysymyksen pitäisi neuvostohallituksen mielestä osoittaa, "että Suomen kansa täydellisesti hylkää entisen politiikan, tuomitsee tämän politiikan johtajat ja on valmis astumaan uuden politiikan tielle". Näin Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.

Pitkään epäröinyt Paasikivi joutui lopulta suostumaan oikeudenkäynnin järjestämiseen. Suomen eduskunta hyväksyi ylivoimaisella enemmistöllä erityislain, joka loi oikeudenkäynnille sen vaatimat kansalliset juridiset edellytykset ja jota kommunistien ja "rauhanopposition" edustajat olivat esittäneet.

Oikeus julisti tuomionsa 21. helmikuuta 1946. Vankilatuomiot (2-10 vuotta) langetettiin kahdeksalle sodanaikaiselle poliitikolle, joiden joukossa olivat muiden muassa entinen presidentti Risto Ryti, entiset pääministerit J. W. Rangell ja Edwin Linkomies sekä ministerit Väinö Tanner ja Henrik Ramsay.

Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnistä poiketen suomalaispoliitikot määriteltiin "sotasyyllisiksi" eikä heitä syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan. Myös rangaistusten muoto ja ehdot olivat huomattavasti lievemmät kuin muiden Saksan rinnalla sotaan osallistuneiden maiden kohdalla.

Moni on ihmetellyt, miksi Suomen armeijan ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim ei joutunut oikeuden eteen. Mannerheim antoi kesäkuussa 1941 tunnetun päiväkäskynsä, minkä lisäksi hän määritteli Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet, joihin kuului "menetettyjen alueiden" takaisinsaamisen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan pääosien valtaaminen. Neuvosto-Karjalassa toteutettiin sittemmin ankaraa miehityspolitiikkaa.

Olen sitä mieltä, että Stalinilla oli päärooli siinä, ettei Mannerheim joutunut oikeuden eteen. Näinä vuosina valvontakomissiossa työskennellyt Stefan Smirnov kirjoittaa vuonna 1996 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan "Tornin miehet", että komission väki keräsi suomalaisista arkistoista painavia todisteita siitä, että Mannerheim oli syyllinen siinä missä Rytikin, mutta Zhdanov kuitenkin määräsi ne jätettäväksi vain hänen haltuunsa.

Myöhemmin hän sai kehotuksen (todennäköisesti suoraan Stalinilta) ilmoittaa Mannerheimille, että Moskova "ottaen huomioon hänen ansionsa sodan lopettamiseen johtaneissa vaiheissa" (välirauhansopimuksen solmiminen syyskuussa 1945) ei aio millään tavalla vetää häntä mukaan oikeudenkäyntiin. Mannerheimille tarjottiin tilaisuus erota presidentin virasta ja siirtyä Sveitsiin ennen oikeudenkäynnin alkamista.

Sotasyyllisiksi tuomituille voidaan antaa anteeksi

Onko tullut aika antaa sotasyyllisinä tuomituille anteeksi ja palauttaa heidän maineensa? En kiistä, etteikö tuomituille voisi antaa anteeksi, sillä heitä ei syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan (vuonna 1969 allekirjoitetun sopimuksen mukaan nämä rikokset eivät vanhene). Muiden syytteiden osalta he ovat suorittaneet rangaistuksensa.

Heidän maineensa palauttaminen olisi kuitenkin perusteetonta. Maineen palauttaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että teot, joista tuomiot on annettu, eivät juridisesti katsoen olisikaan tapahtuneet tai että oikeudenkäynnissä annetut tuomiot eivät olisikaan perustuneet sillä hetkellä voimassa olleisiin lakeihin. Vuonna 1946 kumpikaan näistä asioista ei pitänyt paikkaansa.

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tuomitut suomalaiset olivat syyllisiä Suomen viemiseen hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla (vaikka myöhemmin monet virallisetkin tahot Suomessa ovat vakuuttaneet, että kysymyksessä oli "erillissota" tai "jatkosota"). He olivat mukana tämän sodan suunnittelussa, valmistelussa, aloittamisessa ja johtamisessa.

Näin he olivat rikkoneet ainakin yhtä kansainvälistä sopimusta eli 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitettua Moskovan rauhansopimusta. Sen kolmannen artiklan nojalla Suomi sitoutui pidättäytymään kaikista hyökkäysluontoisista toimista Neuvostoliittoa vastaan ja olemaan liittymättä ja osallistumatta sitä vastaan suunnattuihin liittoutumiin.

Toisin sanoen tuomitut olivat syyllisiä tekoihin, joista langetettavat rangaistukset määriteltiin täsmällisesti Potsdamin julistukseen perustuvassa Lontoon sopimuksessa elokuussa 1945. Vuonna 1946 tällä sopimuksella oli kansainvälisen lain voima riippumatta siitä, miten asian laita on tänä päivänä.

Nämä rikokset eivät kuitenkaan olleet rikoksia pelkästään kansainvälisen lain nojalla. Suomen ylin poliittinen päättävä elin eli eduskunta hyväksyi Moskovan rauhan, joten siitä tuli maassa lainvoimainen. Tätä lakia vastaan rikottiin, kun Suomi liittyi hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.


Jatkosota ei ollut tarpeellinen Suomelle

Kun lakia aletaan rikkoa, se rajoittuu harvoin pelkästään yhden lain rikkomiseen, vaan koskee yleensä useampia. Näin kävi tässäkin tapauksessa. Mannerheimilla sen paremmin kuin Rytilläkään ei ollut mitään Suomen perustuslakiin nojautuvaa oikeutta tehdä maata sitova päätös sotaan osallistumisesta.

Kävelemällä eduskunnan yli Ryti, Mannerheim ja muut rikkoivat kansainvälisen lain lisäksi myös Suomen kansallisia laillisuusperiaatteita. Kansallisen oikeuden kannalta parlamentin hyväksymällä sotasyyllisyyslailla ei puolestaan ollut muuta tarkoitusta kuin rangaista maan voimassaolevia lakeja rikkoneita henkilöitä.

Yhä useammat Suomessa yrittävät esittää Säätytalon oikeudenkäynnissä tuomitut "uhreina" tai "koko kansan sijaiskärsijöinä". Tavatessaan tuomittujen perheitä joulukuussa 1997 presidentti Martti Ahtisaari totesi: "Suomen kansa on aina tiennyt, etteivät tuomitut olleet syyllisiä. He ja heidän perheensä ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestämme omakohtaisesti enemmän kuin moni muu."

Pro-Karelia -liike ja Karjala-Klubi hyväksyivät seminaarissaan päätöslauselman, johon useat suomalaiset julkisuuden henkilöt, sotilaat ja tutkijat yhtyivät. Päätöslauselmassa kehotetaan tasavallan presidenttiä, hallitusta, eduskuntaa ja oikeusviranomaisia ryhtymään välittömästi toimenpiteisiin sen aikaansaamiseksi, että epäoikeudenmukaiset tuomiot mitätöitäisiin, tuomituille palautettaisiin heidän kunniansa ja heidän vahinkoa kärsineille omaisilleen suoritettaisiin korvauksia. Kysymyksessä olisi siis täydellinen maineenpalautus.

Tällä korostetaan, että kun tuomiot julistettiin, tuomiolla oli samalla koko Suomi. Tästä asiasta kirjoittavat myös Hannu Rautakallio ja Lasse Lehtinen juuri ilmestyneessä kirjassaan "Kansakunnan sijaiskärsijät".

Jokaisella on toki oikeus katsoa, että joku toinen on kärsinyt hänen puolestaan. Se on omantunnonkysymys. Paljon kuitenkin riippuu konkreettisesta tilanteesta. On mahdollista pitää kaikkia vuosien 1941-44 sodassa kaatuneita neuvostosotilaita koko neuvostokansan puolesta kärsineinä uhreina, kun taas talvisodassa kaatuneiden tilanne on toisenlainen. He eivät kärsineet kansakunnan puolesta, vaan niiden takia, jotka olivat päästäneet tämän sodan valloilleen. Sama tilanne koskee myös Suomea. Suomen edun kannalta asiaa tarkastellen kesäkuussa 1941 aloitettu sota ei ollut kansalle tarpeellinen.


Tuomitut eivät koskaan menettänet kunniaansa


Propagandakeskuksessa sodan aikana palvellut Olavi Paavolainen kuvailee päiväkirjoissaan mielialoja, joita suomalaisten sotilaiden keskuudessa vallitsi ennen rintamalle joutumista. Hän kirjoittaa, että tavallisten suomalaisten oli vaikea ymmärtää tämän sodan tarkoitusta, sillä heille se oli "herrojen sota".

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan entinen puheenjohtaja Väinö Voionmaa puolestaan kirjoittaa kirjassaan "Kuriiripostia", että sotilaat eivät tienneet, minkä puolesta heidät lähetettiin sotaan. Tässä yhteydessä voi myös viitata Väinö Linnan "Tuntemattomaan sotilaaseen", jonka kuvausten todenmukaisuutta kukaan ei aseta kyseenalaiseksi.

Koska tämä sota ei ollut Suomen kansan kannalta tarpeellinen, nimenomaan kansa kärsi "herrojen" takia, jotka olivat kannattaneet maan viemistä sotaan, kun taas jälkimmäiset eivät olleet niitä, jotka kärsivät kansan puolesta.

Joku voi olla sitä mieltä, että olisi loukkaavaa ehdottaa tuomittujen kunnian palauttamista, eiväthän he koskaan edes menettäneet kunniaansa. Tällaisella näkemyksellä on olemassaolon oikeus, ja tässäkin asiassa suomalaisilla itsellään on sanansa sanottavana. Sekä Ryti että Tanner on muuten haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, jolla myös Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen lepäävät.

Tuomioiden mitätöinti on paljon vaikeampi kysymys eikä se koske pelkästään suomalaisia, vaan siihen liittyy laajempia kansainvälisiä juridisia ja poliittisia yhteyksiä. Se merkitsisi irrottautumista useista kansainvälisistä sopimuksista, kuten vuoden 1944 aseleposopimuksesta, vuoden 1945 Lontoon sopimuksesta sekä YK:n yleiskokouksen päätöslauselmista, jotka koskevat rikoksia rauhaa vastaan.

Se merkitsisi myös irrottautumista vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta, jossa nimenomaan sitouduttiin kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin niiden vangitsemiseksi ja oikeuden eteen saattamiseksi, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin tai rikoksiin rauhaa tai ihmisyyttä vastaan.

Tässä tapauksessa pitäisi mitätöidä myös Suomen eduskunnan vuonna 1945 hyväksymä laki, mikä puolestaan nostaisi esille kysymyksen niiden vastuusta, jotka olivat lakiasiassa aloitteellisia samoin kuin niiden, jotka hyväksyivät lain. Lisäksi se koskisi myös niitä, jotka panivat kyseisen lain täytäntöön ja julistivat tuomiot.

On syytä muistaa Paasikiven sanat: "Meidän kansamme rakastaa mielenosoitus- ja ulkonäköpolitiikkaa eikä ajattele, mitä todellista reaalista hyötyä toimenpide meille tuottaa. "

Juri Derjabin
..........................................................
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset

Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuka: Juri Derjabin
...................................................................

HS julkaisi STT:n masinoimat Suomisyöjä ja KGB-upseeri Juri Derjabin ammattivalehtelijakommentit ilman oikaisua ainoasta sotasyyllisestä eli Sovjet-Ryssästä
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/tuoreet/artikkeli/Derjabin+Suomen+oli+pakko+tuomita+sotasyylliset/1101981529101


Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Julkaistu 8:34 5.11.2005

Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset Juri Derjabin

Oulu. Venäjän entisen Suomen-suurlähettilään Juri Derjabinin mielestä Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset vuonna 1946. Sanomalehti Kalevaan lähettämässään artikkelissa Juri Derjabin muistuttaa, että Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä.
Näin hän tyrmää dosentti Hannu Rautkallion ja filosofian tohtori, europarlamentaarikko Lasse Lehtisen väitteet sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotikutoisuudesta.

"Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov korosti, että komissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi", Derjabin kirjoittaa lauantain Kalevassa.
Hän arvelee Stalinin vaikuttaneen siihen, ettei marsalkka Mannerheim joutunut oikeuteen. Näin siitä huolimatta, että Mannerheim määritteli Derjabinin mukaan Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet.
"Niihin kuului Suomen talvisodassa Neuvostoliitolle menettämien alueiden palautuksen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan huomattavan osan valtaaminen", Derjabin toteaa.

Hänen mielestään sotasyyllisinä tuomituille voisi antaa anteeksi, mutta heidän tuomioidensa mitätöinti olisi kuitenkin paljon vaikeampi kysymys. Se kun merkitsisi Derjabinin mukaan irrottautumista monista kansainvälisistä sopimuksista, muun muassa vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta.

Juri Derjabin tunnettiin aikanaan Suomessa myös nimimerkillä Juri Komissarov.

STT
..........................................................................................................................................................

Kertomatta on jäänyt ... mistä muusta tämä Juri Derjabin tunnettiin Suomessa ollessaan.
Asioihin on tulossa lisävalaistusta: ) Petsamo, Salla, Kuusamo, Karjala, Suomenlahden saaret teitä ei unohdeta, vaikka naapurimme likakaivosta ammennettaisiin vaikka mitä ryssänpaskaa Juri Derjabinin paskamontusta ( KGB:n perinteen jatkajasta ).

torstaina, marraskuuta 03, 2005

Kansakuntamme kohtalonhetket irrottautua suomettuneisuudesta ja Suomen taudista on nyt - Olisi pitänyt olla jo kauan sitten: Arto Lahti presidentiksi

Kansakuntamme kohtalonhetket irrottautua suomettuneisuudesta ja Suomen taudista on nyt - Olisi pitänyt olla jo kauan sitten: Arto Lahti presidentiksi 2006 = Karjala takaisin! = Kaikki miehitetyt alueemme takaisin miehittäjä-Ryssän loisinnan alta

Tavoitteena on 07.12.2005 mennessä saavuttaa 20 000 kortin raja, joka oikeuttaa presidentti-ehdokkaaksi




Ryssälän duuma on saamassa sotarikollisen ja miehittäjämme presidentti Vlamir Putinin tavoin toisenlaisia viestejä Suomesta kuin tähän asti, kun presidentti Arto Lahti ottaa aluepalautusasiamme esiin



Arto Lahti saanut kasaan jo puolet kannattajakorteista

Tervetuloa auttamaan Arto Lahti ehdokkaaksi eli kaikki mukaan antamaan tukea jotta saadaan asioita esiin, eikä tyydytä Maybe I don`t know - vastauksiin

Tarkennuksia näin presidentivaalien alla ja hakaristikeskustelujen ohella

Suomi-neidosta ja sen tarpeista on kysymys http://suomi-neito.blogspot.com/


Satunnaisia aktivisteja tarvitaan aina oli sitten kyseessä Bobrikovin teilaaminen tai hyvän miehen esiinnostaminen ryssäläisen KGB:n koirakoulun käyneiden hevonvitun humpan keskelta:)

Ystävällisesti pro Arto Lahti http://presidentinvaalit.blogspot.com/

Seppo Lehto Tampere
http://seppolehto.blogspot.com/
Tarkennuksia näin presidentivaalien alla ja hakaristikeskustelujen ohella

Suomi-neidosta ja sen tarpeista on kysymys http://suomi-neito.blogspot.com/

Satunnaisia aktivisteja tarvitaan aina oli sitten kyseessä Bobrikovin teilaaminen tai hyvän miehen esiinnostaminen ryssäläisen KGB:n koirakoulun käyneiden hevonvitun humpan keskelta:)

Ystävällisesti pro Arto Lahti http://presidentinvaalit.blogspot.com/

Seppo Lehto Tampere

http://vladimirputini.blogspot.com/


02.11.2005

ProKarelia http://www.prokarelia.net & http://prokarelia.blogspot.com/

PROF. LAHTI: YLI 10 000 KORTTIA KERÄTTY!

Professori Arto Lahti Presidentiksi –kansanliike on 01.11.05 saavuttanut merkittävän virstanpylvään, 10 000 kannattajakortin raja on rikottu. Määrä on lähes kokonaisuudessaan kerätty syys-lokakuussa. Tavoitteena on 07.12.2005 mennessä saavuttaa 20 000 kortin raja, joka oikeuttaa presidentti-ehdokkaaksi.

Miten tämä tulos on saatu aikaan? – Kovalla työllä ja asteittain laajenevalla yhteistyöllä. Muutaman hengen ydinjoukko on alkanut kasvaa ja asian puolesta puhujia on tullut yhä enemmän. Kuitenkin toistaiseksi ydinjoukko kerää edelleen valtaosan korteista. Se vaatii paljon kontakteja. Itse olen keskustellut yli 10 000 ihmisen kanssa viimeisten kuukausien aikana, kertoo professori Arto Lahti.

Miksi hyvin toimeentuleva professori lähtee tällaiseen yksityiseen taisteluun suurien puolueiden jyrän varjossa? – Olen kiertänyt pari kuukautta lähes joka ilta puhumassa tavallisten ihmisten kanssa ja havainnut, että äänestäjillä on paljon todellisia ongelmia. Sitä ennen olen 15 vuoden ajan perehtynyt lama-yrittäjien asemaan. Olen tavannut eläkeläisiä, syrjäytyneitä ihmisiä ja entisiä yrittäjiä, joilla ei ole varaa kunnolla ostaa edes ruokaa.

- Tämä on yksi seuraus puoluelaista. Puolueet saavat ruhtinaallisen puoluetuen veronmaksajien varoista, jonka avulla ne voivat parantaa asemaansa. Äänestäjiä harhautetaan epäolennaisella, koska todellisista ongelmista ei uskalleta puhua. Eiväthän ongelmat myy, toteaa liiketoiminnan ammattilainen.

- Minimitoimeentulon lisäksi lähes kaikista suurista asiakysymyksistä vaietaan. Oletteko te kuulleet Halosen, Vanhasen tai Niinistön puhuvan Suomea uhkaavasta kriisistä, Karjalan palauttamisesta tai ns. sotasyyllisten tuomioiden purkamisesta ja sitä kautta Suomen sotasyyllisyyden lopettamisesta? Entä Saimaan kanavan palauttamisesta, sehän on suomalaista maata, kysyy professori.

Yrittäjyyden professori Arto Lahti on perehtynyt mm. Karjalan palautuksen taloudellisiin vaikutuksiin ja pitää niitä sekä Suomen että Venäjän osalta erinomaisina. – Palautus voi olla vuosituhannen paras investointi, sanoo Lahti. – Kaiken lisäksi palautus on poliittisesti megaluokan positiivinen tapaus, jolla tulee olemaan arvaamattoman paljon myönteisiä seurauksia.

Miten loput kortit aiotaan saada, kampanjapäällikkö Tomi Riihimäki? – Olemme ylittäneet puolivälin ja meillä on vähän yli kuukausi aikaa kerätä loput kortit. Ydinjoukon on vielä painettava samaa tahtia kuin lokakuussa. Uskon, että saamme vetoapua kansalaisilta. Yhä useampi on oivaltanut, että Arto Lahdesta on tulossa ainoa ehdokas näissä vaaleissa, joka ei ole sitoutunut puolueisiin, vaan on kerännyt valtakirjansa suoraan kansalaisilta. Hän myös ajaa todellisen demokratian lisäämistä ja kansalaisten etuja, ei puolueiden, painottaa Riihimäki.

Arto Lahti ja Tomi Riihimäki toivovat, että mahdollisimman moni äänestäjä kävisi nettisivuilla www.artolahti.com ja tulostaisi sieltä kannattajakortin, täyttäisi ja allekirjoittaisi sen ja palauttaisi. - Kortin täyttäminen ei sido äänestämään, mutta se lisää demokratiaa. Sen avulla saamme meille kansalaisille tärkeitä asioita yhteiseen keskusteluun, painottaa professori Arto Lahti.

Arvoisat kansalaiset - Yhdyttekö oheisiin väitteisiin;)?
http://putinvladimir.blogspot.com/ ; )

Presidentillisiä linkkejä:

1) Arto Lahti presidentiksi 2006 http://presidentinvaalit2006.blogspot.com/

2) Tarja Halosen taustoista ja ristiriidasta aluepalautustoiveidemme kanssa: http://totuushalosesta.blogspot.com/

3)Presidentinvaaleissa 2006 suomettuneisuus nurin ja kansakunnan edut esille aluepalautuksin

4)http://presidentivaalit.blogspot.com/
Presidentinvaalien alla on aistittavissa erilaisten pipertäjien epätoivoiset jarrutukset niin Nato- kuin aluepalautusasioissamme

5) Nuorison ja liikkeenjohdollinen näkemys Tarja Halosen KGB:n koulimasta nöyristelyjohtajuudesta julkaistu jopa aasivertauksena talouselämän lehdissä

Kansanliikkeiden näkemyksiä Tarja Halosen ja Matti Vanhasen johtamasta johtajattomuudesta:

1) Tarton rauhasta 14.10.1920 ensimmäisestä raja- ja valtiosopimuksestamme 85 v
2) Suur-Suomalaisia ajatuksia
3) Moskovan keskushallinnon eli Neuvostoliiton ja Venäjän Federaation kansanmurhien ja sotarikosten korvaus- ja totuusyhdistys r.y.
http://suursuomalaisuudesta.blogspot.com/ & http://www.kavkaz.fi
4) Puolesta Isänmaan http://prokarelia.blogspot.com/
5) Olympiavoittaja Matti Nykänen omalla tyylillään aluepalautustemme puolesta


Suojelupoliisi- ja sellaisiksi luokiteltujen lausumia aluepalautustemme tiimoilta:


1) Seppo Nevala, sitkeä aluepalautusten vastustaja, ilmeinen Stasi-listasta johtuva ryssäläinen perinne
2) Suojelupoliisista humoristisen kannustavia kommentteja
3) Suojelupoliisilta kauan odotettuja kommentteja

Annetaan nyt sitten näille Tehtaankatu 1:n vähäpätöisillekin edustajille puheenvuoro, jos ette satu muistamaan meriittejään:

1) Meinasi unohtua ihan toivottomiin tapauksiin kuuluva KGB:n koulima Matti Vanhanen lysenkolaisen sosiobiologi Tatu Vanhasen poika, mutta pannaan nyt siitäkin linkki tähän kilauteltavaksi, jos joku vielä talikkokomuja tosissaan ajattelee kansakuntaamme edustamassa. ... vai mitä olette mieltä:)?
2)Timo Soini on kaupunkien hölmöä köyhälistöä huijaava Brutus, joka nuoleskelee sinne sun tänne mitä ihrankasvatukseltaan kerkiää. Timo Soinilla ja pyrkimyksillään ei juuri karvan eroa Matti Vanhasen suoranaiseen KGB-kastiin eli Tehtaankadun talikkokomuihin. Timo Soini on suoraan ö-luokkaan kuuluva smp-läinen kuraportaan ryssäläinen kusisukka. Timo Soini edustaa talikkokomujen ( Maalaisliitto 1966 ) puolueesta irtaantuneine äärikommunistisine pikkusieluineen vain pelkoa, kuten muutkin ns. virallista puoluetukea saavat KGB:n koulimat pikkusielut ja Ryssää palvovat sieluttomat tahot

Huomio:
Mutta ennenkaikkea muistakaa tukea hyvää miestä http://presidentinvaalit.blogspot.com Arto Lahtea ja kansakuntamme kokonaisetua

maanantaina, lokakuuta 31, 2005

Finnish svastika airforses are going to help french against riots in Paris?


Finnish svastika airforses are going to help french police against african riots in Paris?

KARJALA TAKAISIN = ALL OCCUPIED TERRITORIES BACK TO FINLAN ja neekerit ymv:t somalit takaisin Afrikkaansa loisimaan!



Ulkoasiainministeriön erillislausunnollaan hyväksymät tavoitteemme:

Yhdistyksen nimi:

Moskovan keskushallinnon eli Neuvostoliiton ja Venäjän Federaation kansanmurhien ja sotarikosten korvaus- ja totuusyhdistys r.y.

Sääntöjen 2 §:stä Tarkoitus ja toiminta:

1. Vaadimme tunnettujen ja tiedettyjen "neuvostopartisaanien" luovuttamista Suomeen tuomioharkintaa varten epäillyistä sotarikoksistaan Suomea ja suomalaisia kohtaan.

2. Vaadimme Suomelta ryöstettyjen ns. sotakorvausten eli ryöstösaaliin takaisinmaksatusta kaikkine pääomineen ja laillisine korkoineen, sekä miehitettyjen alueidemme palautusta välittömästi ja siinä yhteydessä 14.10.1920 Tarton rauhansopimuksen uudelleenratifioimista kaikkine artikloineen.

3. Vaadimme Moskovan alueen edustajilta eli Kremlin hallinnolta täysimittaista sotakorvausrahastojen synnyttämistä, siinä mittakaavassa kuin mitä Saksa ja Itävalta ovat tehneet toisen maailmansodan jäljiltä.

4. Vaadimme Tsetsenian kansanmurhaan 1994-1996 ja vuodesta 1999 uudelleen käynnistetyn kansanmurhan ja joukkotuhon Moskovan Kremlin hallinnon vastuullisia kuten esim. Vladimir Putinia Haagiin syytettäviksi samoilla perusteilla, kuin Slobodan Milosevicia esikuntineen. Viittaamme mm. Jelena Bonnerin lausumiin Timo Hämäläisen artikkelissa "SIVUSILMIN" HS:ssa 1.3.2001 s.B7: "Jelena Bonner ja Venäjän demokratia": "Uuden Venäjän suurin turmio ja häpeä ovat kaksi Tsetsenian sotaa ja Tsetsenian kansan tosiasiallinen kansanmurha". Mahdollisuuksien mukaan pitää Tsetsenialle taata sen kansalliset rajat sen mukaan mitä ne olivat ennen Stalinin hirmutöitä ja etnisiä karkoituksia 1940-luvulla, sekä korvauksia ko. silloisista ihmisoikeusrikoksista nykyiseltä Moskovan oblastin eli alueen Kremlin hallinnolta vähintään samassa mittakaavassa, kuin Saksa on maksanut Kolmannen Valtakunnan vainokohteille ja heidän omaisilleen.

5. Kremlin hallinnoimat ulkomaiset rahavarat ja sijoitukset vaadimme jäädytettäviksi, kunnes sitova poliittinen ja juridisesti pätevä sopimus on tehty korvausrahastosta eri kansallisuuksien hyväksi vastaavallalailla, kuten ns. Kolmannen Valtakunnan ajan pakkotyöläisille v. 1999. Neuvosto-Venäjän perikunta ei ole maksanut vielä mitään sotarikoksistaan ja miehityksistään, vaan on päätynyt tekemään uusia Tsetseniassa.

6. Kulttuuriperinnön vaaliminen tuleville sukupolville kokonaisessa ja ehyessä Suomessa, samoin kuin muillakin Kremlin rikoksista kärsineillä kohteilla ja kansoilla ilman leninismi-stalinismin ja isovenäläisyyden rikosten hyväksyntää ja miehitystä.

Yhdistyksen puheenjohtaja Seppo Lehto
Penttilänkatu 12D15
332820 Tampere
silvottu tynkä-Suomi

Viitteet:
Ulkoasiainministeriön lausunto HEL1011-13
Yhdistysrekisterin Rek.nro. 188.193

Ohessa kansakunnallinen linkkilista hyödynnettäväksenne




Keräämme kansakunnallista linkkilistaa hyödynnettäväksenne; ) . . keräämme ko. listaan lisää hyviä linkkejä Karjala takaisin vaatimusten herättämiseksi, joten ilmoitelkaa comment-osiolla;) kiitos etukäteen !


Oikeinkirjoitusvirheitä mahdollisia lienee joitakin, mutta antanette palautetta, niin korjataan; ) !


... palataan ;) aiheeseen eli kaikki ilmavoimia, maanpuolustusta ja hakaristiä koskevat uutiset ovat tervetulleita blogiimme:)
.................................................................

Puolustusvoimat esittää: Osa 2020
Tiedustelukokelas syö rautaa ja sontii kettinkiä lähtiessään vapauttamaan miehitettyjä alueitamme

Vasen, vasen, vasen, vasen... !

Vasenkätinen syö pakista, ampuu rynnäkkökiväärillä ja palvelee siinä missä oikeakätinenkin. !

Jos hyvin menee, ei kouluttaja edes kiinnitä huomiota... !

Tiedustelukokelas syö rautaa ja sontii kettinkiä häätäessään aluiltamme inhan miehittäjä-Ryssän kaikkine loisivinen joukkoineen !

07.10.2005 | Teksti: Ilkka Saastamoinen | Kuva:


Suurempi kuva Suomi-neidosta kun alueemme palautetaan miehittäjä-Ryssän raiskauksen alta!

Kun Henri Rautio viime tammikuussa astui palvelukseen, hänen suunnitelmansa olivat selvät. Rautio oli jo kutsunnoissa hakenut Jääkäriprikaatiin Sodankylään, mutta sinne ei paikkoja omassa sotilasläänissä ollut.

- Pääsin sitten Vekaranjärvelle, jossa vietin alokaskauteni kolmannessa panssarijääkärikomppaniassa. Alokaskausi oli rankka, sillä olin koko syksyn tehnyt töitä. Urheileminen oli jäänyt vähemmälle.

Alokaskauden jälkeen Rautio haki ja pääsi tiedustelulinjalle aliupseerikouluun.

- Tiedustelulinja oli fyysisesti rankka. Kuri oli alokaskautta kovempaa, mutta itse tykkäsin todella paljon juuri siitä. Se ei kuitenkaan ollut mitään simputusta. Välillä koulutuksessa tehdyt asiat tuntuivat turhilta, mutta viimeistään harjoituksen jälkeen tajusin, että kaikelle oli tarkoitus.

Aliupseerikurssilta, jossa Rautio toimi oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana, hän pääsi Reserviupseerikouluun tiedustelulinjalle.

- Varusmiespalvelukseni aikana kaikkeen, mihin olen halunnut, olen myös päässyt, Rautio toteaa.

Reserviupseerikurssin
puheenjohtajaksi


Reserviupseerikurssin alussa yksikkökokouksissa valittiin kurssin edustajisto. Valintaprosessin kuluessa kerrottiin vähän tehtävistä kurssin hallituksessa.

- Rupesi kiinnostamaan puheenjohtajan pesti ja päätin sitten hakea, Rautio kertoo.

Loppujen lopuksi kurssin edustajisto valitsi Raution puheenjohtajaksi.

- Valinta yllätti, kun vastassa oli esimerkiksi valmis valtiotieteiden maisteri. Kokemusta oli siis muilla hakijoilla paljon.

Puheenjohtajan tehtäviin kuuluu koko kurssin tapahtumien organisointi, joten puheenjohtajana toimiminen vaatii sekä sosiaalisia taitoja että organisointikykyä.

- Ihan ketä vaan ei voi tähän valita, sillä sotilaallinen edustavuus on tärkeää koulun johdon sekä kenraalien kanssa toimittaessa, Rautio tuumaa.

Tähtäimessä
armeijaura


Reserviupseerikurssin jälkeen Rautio siirtyi ensin perusyksikköön ja sitten Aliupseerikouluun Vekaranjärvelle apukouluttajaksi.

- Johdettavilta saatu palaute kehitti johtamistaitoja ja innosti. Siellä näki johtamisen vaikutukset suoraan palautteesta. Jos palautteessa lukee, että mies on dynamiittia, syö rautaa ja ulostaa kettinkiä, niin on siinä aika hyvä fiilis.

Varusmiespalvelun jälkeen Rautio aikoo jäädä puolustusvoimiin sopimussotilaaksi. Armeijaura kiinnostaa, sillä Raution isä oli palveluksessa 30 vuotta.

- Syksyllä aion hakea Maanpuolustuskorkeakouluun ja siellä sitten seuraavat 16 000 aamua. Valmistuminen yliluutnantiksi vie sitten 8 vuotta, mutta uskon että ne jotka otetaan töihin pidetään myös jatkossa töissä.

.................................................................

Ohessa Ruotuväki-lehdestä vinkkejä nykypäivänkin sodankäyntiin:)
.................................................................
Ei tartuntavaaraa

21.10.2005 | Teksti: Jani Parkkari

Englantilaisten propaganda opetti natseja huijaamaan lääkäriä.
Toisessa maailmansodassa vedottiin saksalaiseen sisäiseen Schweinhundiin, laiskuuteen.

Vuosi 1944. Olet viimeiseltä iltalomalta kasarmille palaava saksalainen sotilas. Huomenna lähdetään itärintamalle.

Odotellessasi bussia löydät aseman penkillä avaamattoman tupakkiaskin. Rasiassa ei ole tupakkaa. Siinä on ohjeet, miten esittää sairasta ja välttää itärintama.

Huomenna lähdetään, vai lähdetäänkö?

Tämä ajatusleikki oli täyttä totta monelle toisen maailmansodan saksalaiselle sotilaalle. Brittien psykologisen sodankäynnin osasto levitti sodan loppupuolella monenlaisia vapautusreseptejä Manner-Eurooppaan päämääränään nujertaa natsien taistelutahto.

Matkaopas Osloon tai Ranskan alkeet olivat tyypillisiä kansia, joiden väliin erilaisia luistamisohjeita painettiin. Aluksi näitä kirjoja lähetettiin Englannista mantereelle ilmapalloilla, mutta sodan edetessä brittiagentit alkoivat levittää propagandaa myös paikanpäällä.

Kahvilan pöydälle sopivasti unohdettu tai ruuhkassa sotilaan takintaskuun sujautettu kirjanen löysi helposti oikeat kohteensa.

Vemppaohjeiden naamioinnissa vain mielikuvitus oli rajana. Neuvoja piilotettiin muun muassa sätkäpapereihin, joista lintsarin oli possuttelun lomassa helppo opiskella näyttelyn jaloa taitoa.

Pähkinä
selkänikamien väliin


Kaikista kuuluisin toisen maailmansodan vapautusoppaista on Dr. Benefactorin -nimimerkillä kirjoitettu Sairaus pelastaa -kirja.

Teoksessa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita siitä, millaisia oireita ja kipuja hommiinsa kyllästyneen sotilaan tulee lääkärissä valittaa saadakseen kunnon lomat arkisesta aherruksesta.

Kirjaa ryhdyttiin levittämään saksalaisten sotilaiden ja tehdastyöläisten keskuuteen vuonna 1943. Samaan aikaan kysynnän kiihdyttämiseksi lähetettiin liikkeelle huhu, jonka mukaan kirja olisi alun perin tarkoitettu korkeiden natsijohtajien itsensä käyttöön.

Sairaus pelastaa -teos sisältää kaavakuvilla höystetyt ohjeet sekä käytännön harjoitukset, joilla huijari saattaa makunsa mukaan rakentaa itsestään sydänvikaisen mielipuolen, uskottavan selkävammaisen tai vain tavallisen tuberkuloosipotilaan.

Kaikista paatuneimmille opas tarjoaa jopa äkillistä sydänkohtausta. Vasta-alkajille kirja sen sijaan suosittelee selän jumittumista, jota on kirjoittajan mukaan varsin helppo treenata esimerkiksi työntämällä pähkinä selkänikamien väliin.

Vapautusmiehen
cocktail


Kaikista härskeimmät ohjeet kirja antaa keuhkoparantolasta unelmoivalle karkurille. Alkulämmittelyksi tulevan potilaan täytyy ensi poltella muutama viikko tupakan seassa vanhoja sanomalehtia. Kun tästä saatu köhä käy sietämättömäksi, on aika lähteä lääkäriin valittamaan veristä yskää.

Varsinaisen diplomityönsä tuberkuloosihuijari työstää vastaanoton vessassa, jossa hän sekoittaa sylkeensä esinahkansa alta löytyvää ”juustomaista eritettä” ja voilá. Lääkäri saa mittatilaustyönä bakteerin, joka uupuneen tohtorin silmissä näyttää aivan tarpeeksi tuberkuloosilta.

Jos eritteiden sekoittelu jostain syystä arveluttaa lukijaa, erittäin motivaatio-ongelmaiselle sotilaalle tohtori Benefactorin resepti on yksinkertainen: syö ruutia.

Vahinko
kiertämään


Natsilääkärin huijaamisessa oli omat riskinsä. Huono esiintyjä löysi itsensä pian vankileiriltä ja parempi leikkauspöydältä. Kirjan mukaan tärkeintä kuitenkin on, että rooli kestää kovassakin paikassa.

Kun ilmapommitus alkaa, rampa ei koe jalkakäytävällä ihmeparannusta.
Sairaus pelastaa -teosten kaltaisten vemppareseptien liikkuminen rintamalla tuli nopeasti myös saksalaisen upseeriston tietoon. Varuskuntalääkäreitä varoiteltiin uskomasta sokeasti potilaiden sanomisia, sillä huijareiden tiedettiin olevan liikkeellä.

Tämä lääkäreiden ohjeistus johtikin monen näyttelijän kärähtämiseen, mutta samalla myös useiden oikeasti sairaiden sotilaiden lähettämiseen rintamalle, joka oli yksi brittien tavoitteista. Kenttäolosuhteissa tartuntatauteja levittävä sotilas kaatoi enemmän miestä kuin täyteenlastattu pommikone.

Virallista tietoa propagandan tarkasta tehokuudesta ei ole olemassa, mutta ainakin saksalaiset tunnustivat englantilaisten vapautuspropagandan tehon. Kuvaavaa on, että saatuaan käsiinsä brittien painamia ohjeita natsien sodanjohto käännätti ne takaisin englanniksi ja levitti niitä edelleen liittouman joukkojen keskuuteen Välimerellä.




.................................................................

Haemme Ruotuväki-lehden tyylisesti isänmaallisten blogien tekoon kerkiäviä tahoja:)

Palvelukseen Ruotuväkeen

Kiinnostaako lehtityö?

22 kertaa vuodessa ilmestyvä puolustusvoimien uutislehti tarjoaa varusmiehille mahdollisuuden opiskella tai pitää yllä lehtityössä tarvittavaa ammattitaitoa. Palvelus Ruotuväessä avaa nykyaikaisen lehtityön maailman toimittajille, valokuvaajille, graafikoille ja levikkisihteereille. Tiimityönä kymmenhenkinen varusmiestoimitus julkaisee paperilehden lisäksi myös verkkolehteä. Joukkoon tarvitaan uutisnenäisiä kynänkäyttäjiä, virtuooseja verkkoympäristöön, taitavia valokuvaajia, nopeita graafikoita ja huolellisia levikkityöntekijöitä.

Palveluksen aikana saa nähdä aitiopaikalta läpileikkauksen puolustusvoimista sekä sen kulttuurista. Lisäksi matkan varrella takaraivoon iskostuu kiireellisen lehtityön vaatimukset, kun pienellä joukolla tehdään asiapitoista uutislehteä. Palveluksen aikana karttuvaa työkokemusta arvostetaan laajasti valtakunnan medioissa - monet alalla työskentelevät ovat ansainneet ensimmäiset kannuksensa Ruotuväessä.

Ruotuväkeen valitaan jokaisesta saapumiserästä varusmiehiä niin alokaskauden kuin aliupseeri- ja reserviupseerikurssien jälkeen. Pääosin palvelusaika on joko 270 tai 362 vuorokautta. Valinnoissa arvostetaan aiempaa työkokemusta ja alan koulutusta. Myös vapaamuotoisesti laadittu työhakemus vaikuttaa suurella painoarvolla valintoja tehtäessä.

Lähetä hakemuksesi sähköpostitse osoitteeseen ruotuvaki@mil.fi tai postitse osoitteeseen:
Ruotuväki -lehti
Hakemus
PL 25
00131 Helsinki

Hakemusten on oltava perillä viimeistään 22.8.2005 klo 16.00. Valinnat tehdään ennen peruskoulutuskauden päättymistä. Lisätietoja lehdestä ja palveluksesta Ruotuväessä voi tiedustella päätoimittajalta numerosta (09) 181 22430

Graafikko
Graafikon päätehtäviin kuuluu piirrosten ja grafiikoiden luonnin lisäksi lehden keskiaukeaman ja viihdesivujen taitto.

Ruotuväen graafikolta odotetaan nopeata ja toimivaa työskentelyä, joten alan koulutus ja kokemus ovat eduksi.

Photoshop, Freehand sekä Quark ovat tärkeimmät työvälineet ja niiden tunteminen on olennaista.

Valokuvaaja
Ruotuväen valokuvaajan työnkuvaan kuuluu lehtikuvien ottaminen ja niiden käsitteleminen painokuntoon. Valokuvaajalla on paljon työkeikkoja ja työajat ovat hyvin epäsäännöllisiä. Kuvituksen lisäksi kuvaaja voi osallistua myös lehden juttujen kirjoittamiseen.

Valokuvaajalta odotetaan valokuvaustekniikan hallintaa ja kiinnostusta puolustusvoimien toimintaa kohtaan. Kuvaajaa valittaessa eduksi luetaan alan koulutus ja kokemus työelämästä. Kuvaus sekä kuvien käsittely tapahtuu digitaalisesti ja Photoshop- ohjelman tunteminen on välttämätöntä. Visuaalisella osastolla työtä tehdään Maceilla. Palveluksen suorittaminen Ruotuväessä valokuvaajana antaa mielenkiintoisen varusmiesajan lisäksi valmiudet toimia työelämässä lehtikuvaajana.

Toimittaja
Ruotuväen toimittajan työ on kiireistä mutta monipuolista. Ruotuväen toimittajana varusmies kiertää eri puolilla Suomea joukko-osastoissa ja puolustusvoimien tapahtumissa. Puolustusvoimien ulkopuolisiakaan tapahtumia ei unohdeta, vaan toimittaja pääsee tutustumaan mitä erilaisempiin asioihin ja ihmisiin.

Matkustaminen eri puolilla Suomea edellyttää pitkäjänteisyyttä. Samaa pitkäjänteisyyttä tarvitaan myös toimitustyössä, joka ei juuri poikkea siviilimaailman työskentelystä. Toimituspalaverit, sivujärjestykset, journalistiset toimintatavat, deadlinet - kaikki nämä ja monet muut toimittajan työhön liittyvät asiat ovat arkipäivää Ruotuväessäkin.

Toimittajat tekevät tiivistä yhteistyötä valokuvaajan ja graafikon kanssa. He osallistuvat omalta osaltaan kuvien valintaan ja taitollisten ratkaisujen tekemiseen. Toimittaja kantaa lopullisen vastuun jutun valmistumisesta.

Toimittajaksi pyrkivältä varusmieheltä edellytetään kokemusta toimittajan työstä tai vähintään vankkaa freelancer-osaamista. Alan koulutusta ja kielitaitoa arvostetaan. Riittävä valokuvaustaito on myös eduksi. Ruotuväen toimitus työskentelee Mac-tietokoneilla.

Levikkisihteeri
Levikkisihteerin tehtäviin kuuluu lehden tilaus- ja asiakaspalveluasioiden hoitaminen. Työskentelylle luo sopivan pohjan kaupallinen koulutus ja asiakaspalveluhenkisyys. Myös markkinointi- ja tietokoneosaaminen luetaan eduksi. Tehtävä edellyttää järjestelmällistä otetta, tunnollisuutta ja kykyä työskennellä ajoittain paineen alla.

Verkkotoimittaja
Verkkotoimittajan työ on kiireistä. Hänen tehtäviinsä kuuluu Ruotuväen www-sivustojen päivitys/ylläpito. Hänelle kuuluu myös toimituksen palvelimen ylläpito. Verkkotoimittajalta vaaditaan pitkäjänteisyyttä ja ennen kaikkea ammattitaitoa.

Mikäli hallitset seuraavat asiat ja sinulla on työkokemusta alalla, olet hakemamme varusmies: Html-, PHP-ohjelmointi, MySQL-tietokannat, Unix-palvelimet. Alan koulutus, vapaamuotoinen hakemus sekä työnäytteet ovat vahva perusta valinnalle.

Kaikki aikaisempi työkokemus alalla luetaan eduksi. Verkkotoimittaja työskentelee pc-tietokoneella.


...........................................................................

Heitetään ohessa malliksi Ruotuväki-lehden historiikki niin pääsette hajulle;) digitaalisesta projektistamme:
...........................................................................
Sotamiehen lukemisesta lukuisiin kenttäjulkaisuihin

Jo tsaarin aikaan 1878, Suomen asevelvollisarmeijalla oli uutislehti, Lukemisia sotamiehille. Lehden tarkoituksena oli ylläpitää yleistä sotilashenkeä. Erikoista lehdessä oli, että se oli suunnattu erityisesti nimensä mukaisesti sotamiehille.

Lehti ilmestyi vuosina 1888-1901. Lehden kustansi Suomen sotaväen hallitus. Alkuperäinen idea oli, että se julkaistaisi kerran kuukaudessa, ja se maksaisi itsensä takaisin perityillä tilaustuloilla, Tämä ei kuitenkaan koskaan toiminut.

Kului kuusi vuosikymmentä ennen kuin alettiin uudelleen arvioida puolustusvoimien tiedottamisen tarvetta. Aiemmin sitä ei oltu pidetty niinkään tarpeellisena uutisoida julkisella sektorilla, ellei poislueta hetken aikaa ilmestynyttä sotaministeriön julkaisemaa Sotaviikkolehteä 1918. Syynä tähän oli vanha ajatusmalli, että kansalaisille riittää se, että he tietävät kaikki ne säädökset ja määräykset, mitkä koskevat heitä.

Vuonna 1929 sotahistoriallisen toimiston yhteyteen perustettiin sanomalehtitoimisto, joka seurasi lehtien kirjoituksia ja myös tuotti sekä teki oikaisuja lehdistön tarpeisiin. Toimistosta tuli myöhemmin sanomalehtijaos, jonka johtajana toimi everstiluutnantti Heikki Nurmio. Hänen aloitteesta puolustusvoimien tiedotusta lähdettiin järjestelemään uudestaan.

Jaoston työtä jatkamaan kehitettiin ulkomaalaisten esikuvien mukainen, puolustusministerin alainen Puolustusvoimien Sanomakeskus 26.4.1934. Tätä tapahtumaa pidetään puolustusvoimien tiedostustoiminnan varsinaisena alkuhetkenä.

Hyvin pian kuitenkin todettiin että Sanomakeskuksen toiminta oli enemmän yhteydenpitoa muihin lehtiin, kuin että se olisi itse tuottanut uutisia. Tämä koettiin tietoturvaongelmaksi.

Sodan uhan kasvaessa perustettiin Valtioneuvoston tiedotuskeskus. Päämajan alainen sotasensuuri astui voimaan joulukuussa 1939. Propagandan toiminnan runkona oli puolustusministeriön sanomatoimisto.

Sotien aikana puolustusvoimissa ilmestyi lukuisia sotilasvoimin toimitettuja kenttälehtiä. Osa näistä oli suunnattu kotijoukkojen, osa taas kenttäarmeijan tarpeisiin. Syyskesällä 1945 sodanaikaiset tiedotusjärjestelyt purettiin.

Vuoden 1947 alussa kiellettiin puolustuvoimissa palvelevilta kaikki kirjoitukset ilman Sotahistoriallisen laitoksen tai Pääesikunnan tiedotustoimiston ennakkotarkastusta. Komentajatkaan eivät saaneet luovuttaa tietoa muista kuin rutiiniluontoisista asioista, kuten juhlapäivista, valatilaisuuksista, ampuma- ja urheilukilpailuista.

Suhde julkisuuteen oli aina 50-luvun lopulle passiivinen. Kesällä 1956 annettiin uudet ohjeet asioista, joista voitiin antaa tietoja julkisuuteen. Lisäyksenä tulivat muunmuassa henkilöstöuutiset, ja merkittävimpinä tulivat varusmiesten ja kantahenkilökunnan sosiaalisten- ja palvelusolojen esittely.

Kiellettyjen listalla pysyivät edelleen salaiseksi merkityt asiat ja puolustusvoimien halventaminen. Merkittävää uudistuksessa oli, että nyt jokaisella puolustusvoimissa palvelevalle oli sanavapaus, mutta jokainen oli itse vastuussa sanoistaan.

Tervasniemen ehdotuksesta ensimmäinen Ruotuväki

1970-luvulla puolustusvoimissa jouduttiin tunnustamaan, ettei julkisuutta voitu enää hallita yhtä onnistuneesti kuin sotasensuuria. Tilanne riistäytyi käsistä 60-luvun alkupuolella, kun tiedottajiksi muodostuivat erilaiset pasifistit ja puolustusnihilistit, jotka saivat lähes monopoliasemaan turvallisuuspoliittisen informaation levittämisessä. Puolustusvoimien julkisuuskuva ymmärrettiin kokonaisuudeksi, johon vaikuttivat kaikki yksittäiset mielikuvat.

Ainoana vaihtoehtona nähtiin avoin ja luotettava tiedottaminen. Everstiluutnantti Vilho Tervasmäki teki ensimmäisen ehdotuksen lehdestä jo vuonna 1960. Lehden välittömäksi esikuvaksi valittiin norjalainen Manskaps-Avisa.

Puolustusvoimain komentaja kenraali Sakari Simelius oli alusta asti ollut tietoinen lehtihankkeesta, josta hänet oli pitänyt ajantasalla adjutanttinsa, nuori kapteeni Jaakko Valtanen. Virallisen esityksen suoraan komentajalle lehdestä kuitenki teki Tervasmäki muistiossaan elokuussa 1961, jossa hän korosti lehden merkitystä ensi sijassa sisäisen tiedotuksen kannalta.

Vuonna 1962 tekemässään esityksessä Tervasmäki toi esille edellisten muistioiden tapaan lehden merkityksen sisäisen tiedotuksen kannalta: puolustuslaitoksen julkisuuskuvan heikkous ja haitallisten huhujen yleisyys johtui siitä, että siellä palvelevilla ei ollut riittävästi oikeaa tietoa käytössään. Tehokkaaseen sisäiseen tiedottamiseen päästäisiin omalla lehdellä. Tervasmäen perusoivallus oli se, että puolustusvoimien julkisuuskuvan muuttaminen olisi mahdotonta, ellei se lähtisi puolustusvoimien sisältä, varusmiesten ja kantahenkilökunnan asenteista.

Lopulta kenraali Simelius hyväksyi Tervasmäen esityksen, että vuonna 1962 julkaistaisiin kaksi näytenumeroa 300 000 markan hintaan, mihin tiedotusosaston varat riittäisivät.

Ruotuväki-lehden ensimmäinen numero ilmestyi 15.3.1962. Lehti oli aluksi hyvin kasvoton, päätoimittajan ja pääartikkelin kirjoittajien nimiä lukuunottamatta lehden tekijöistä ei ilmoitettu mitään tietoja. Myöhemmin päätettiin majuri Jaako Valtasen ehdotuksesta, että puolustusvoimien sisäinen tiedottaminen on lehden toisisijainen asia, ja pääasia on kohottaa maanpuolustushenkeä. Tämä päätös on säilynyt tähän päivään saakka.

Nykyään lehdestä ilmestyy 22 numeroa vuodessa, siis keskimäärin noin joka toinen viikko. Lehden koko on ns. eurotabloid, joka on useampia samantyylisiä lehtiä sivukooltaan hieman suurempi. Tavallisesti Ruotuväessä on 16 nelivärisivua. Kerran vuodessa julkaistavan kutsuntaliitteen ja kaksi kertaa vuodessa julkaistavan alokasliitteen sisältävissä numeroissa on 20 sivua. Muitakin liitteitä julkaistaan tarpeen mukaan.

Lehti on jo yli vuosikymmenen verran painettu Savonlinnan Kirjapaino Oy:ssä. Painos on 28 000 kappaletta, joista vajaat 17 000 jaetaan Puolustusvoimien kaikkiin toimipisteisiin, jotta jokaisella varusmiehellä ja henkilökunnalla on ulottuvillaan Ruotuväki. Lisäksi Ruotuväellä on 11 000 muuta tilaajaa. Tämän lisäksi painamme kaksi kertaa vuodessa alokasliitteen jonka painos on 2x16 000. Ruotuväen tilaushinta on 16,80 euroa vuodessa.

Toimituskuntaan kuuluu kolme päätoimista henkilöä: päätoimittaja, toimitusihteeri ja markkinointisihteeri sekä seitsemän-kahdeksan varusmiestä. He palvelevat toimittajina, valokuvaajina, graafikkoina ja levikkisihteereinä. Varusmiesten palvelusaika Ruotuväessä on noin kuusi kuukautta. Ruotuväen toimituskunnassa on lehden historian aikana palvellut noin 550 varusmiestä.


Ruotuväen päätoimittajat

Aatos Heinonkoski
päätoimittajana v. 1963 - 1968

Everstiluutnantti Aatos Heinonkoski toimi Ruotuväen perustamisen jälkeen lehden ensimmäisenä päätoimittajana. Hän hoiti tehtävää Pääesikunnan tiedotustoimiston päällikkyyden ohella. Lehden päätoimittajista Heinonkoski ja Pentti Palmu ovat osallistuneet viime sotiimme.

Aatos Heinonkoski valmistui upseeriksi Kadettikoulusta vuonna 1943. Everstiluutnantiksi hänet ylennettiin vuonna 1967. Saatuaan täyteen eläkkeeseen vaadittavat palvelusvuodet Heinonkoski erosi puolustusvoimien palveluksesta. Ainakin osaksi eroon vaikuttivat erimielisyydet päätoimittajan tehtävästä puolustusvoimien komentajan kanssa. Liike-elämän palvelukseen siirryttyään Heinonkoski toimi mm. Sato-Kiinteistöt Oy:n toimitusjohtajana.

Aatos Heinonkoski syntyi 7.7.1921 ja hän kuoli 1.8.2000.




Pentti Palmu
päätoimittaja v. 1968 - 1971

Myös everstiluutnantti Pentti Palmu hoiti Ruotuväen päätoimittajuutta Pääesikunnan tiedotustoimiston päällikön tehtävän ohella. Hänellä oli päätoimittajaksi hyvät edellytykset, sillä hän oli erittäin aktiivinen kirjoittaja ja eri lehtien avustaja. Pentti Palmu on julkaissut kirjan suomalaisten toiminnasta YK:n rauhanturvaajina ja omista sotakokemuksistaan.

Pentti Palmu valmistui upseeriksi Kadettikoulusta vuonna 1947. Hän palveli valtaosan urastaan ilmatorjunta-aselajissa.YK:n rauhanturvatehtävissä hän palveli kahteen otteeseen. Everstiluutnantiksi hänet ylennettiin vuonna 1971. Siviiliin siirryttyään hän toimi mm.tiedotusjohtajana Palkki-yhtymässä, pääsihteerinä Suomalaisuuden liitossa ja Reserviläinen-lehden päätoimittajana vuosina 1978?82.

Pentti Palmu syntyi 24.10.1925 ja hän kuoli vaikean sairauden murtamana 15.7.1995




Heikki Tiilikainen
päätoimittaja v. 1971 - 1976

Heikki Tiilikainen oli Ruotuväen ensimmäinen yksinomaan Ruotuväen päätoimittajan tehtävään määrätty/nimitetty upseeri. Hän siirtyi puolustusvoimien uutislehden johtoon Kirkonmaan linnakkeen päällikön tehtävästä Kotkan Rannikkopatteristosta. Jo sitä ennen hän oli julkaissut nuorisoromaanin "Ajomiina".

Heikki Tiilikainen on valmistunut upseeriksi Merisotakoulusta vuonna 1963. Hänen sotilasuransa näkyviä tehtäviä ovat olleet muun muassa palveleminen kenraali A.E. Martolan adjutanttina Kyproksessa, sotilastarkkailijan tehtävä Kashmirissa ja patteriston komentajuus silloisessa Turun Rannikkotykistörykmentissä. Tiilikainen toimi vuonna 1975 puolustusministeri Erkki Huurtamon erityisavustajana.

Everstiluutnantiksi hänet ylennettiin vuonna 1988. Reserviin siirryttyään hän toimi yhteensä 14 vuotta Suomen Sotilasta kustantavan yhtiön toimitusjohtajana ja lehden päätoimittajana. Erinomaisena englanninkielen taitajana hän on kääntänyt suomeksi mm. Thomas Riesin kirjan "Luja tahto" ja julkaissut vuonna 2003 kirjan "Kylmän sodan kujanjuoksu".

Heikki Tiilikainen on syntynyt 2.6.1941.




Tapani Talari
päätoimittaja v. 1976 - 1988

Komentajakapteeni Tapani Talari on ollut Ruotuväen pitkäaikaisin päätoimittaja. Hän oli sotilasurallaan jo aikaisemmin palvellut Pääesikunnan tiedotusosastolla.

Tapani Talari valmistui upseeriksi Merisotakoulusta vuonna 1963 ja komentajakapteeniksi hänet ylennettiin vuonna 1980. Päätoimittajakautensa jälkeen hän palveli vielä pari vuotta puolustushaaransa tiedotusupseerina Merivoimien esikunnassa.

Tapani Talari on erinomainen piirtäjä ja heraldiikan asiantuntija, joita taitoja hän käytti jo palvellessaan upseerina. Reserviin siirryttyään hän toimi tiedotuspäällikkönä Yritystaito Oy:ssä vuoteen 1995 asti. Sen jälkeen hän on työskennellyt aktiivisesti maanpuolustuksen parissa graafisena suunnittelijana.

Tapani Talari on syntynyt 20.11.1936.




Harri Heinilä
päätoimittaja v. 1988 - 1994

Myös majuri Harri Heinilä siirtyi Ruotuväen päätoimittajaksi Pääesikunnan tiedotusosastolta. Sotilasurallaan hänellä on monipuolinen kokemus YK:n rauhanturvatehtävistä Lähi-Idässä.

Harri Heinilä valmistui upseeriksi KadettiKoulusta vuonna 1970 ja majuriksi hänet ylennettiin vuonna 1987.

Harri Heinilä on erinomainen sotahistorian asiantuntija. Hän kuului Vapaudenristin ritarikunnan erinomaisen komean historiateoksen toimituskuntaan ja lisäksi hän on osallistunut monien muiden sotahistoriallisten teosten kirjoittamiseen.

Hän on toiminut Panssarijääkäri-lehden päätoimittajana vuosina 1976 - 79, Sotilasaikakauslehden toimittajana vuosina 1981 - 84 ja Suomen Upseerilehden päätoimittajana vuosina 1996 - 98.

Harri Heinilä on syntynyt 1.10.1944




Jussi Viljanen
päätoimittajana v. 1994 - 2003

Jussi Viljanen on Ruotuväen 40-vuotisen historian ensimmäinen siviilipäätoimittaja. Koulutukseltaan hän on voimisteluopettaja. Hänkin tuli Ruotuväkeen pääesikunnan tiedotusosaston sisältä. Tiedotusosastolla hän oli toiminut vuodesta 1971 alkaen, viimeksi lehdistöpäällikkönä.

Liikunnallisesta koulutuksestaan huolimatta Viljanen on toiminut koko työikänsä viestinnän parissa. Ennen Pääesikuntaa hän toimi tiedottajana Suomen Valtakunnan Urheiluliitossa ja Suomen Akateemisessa Urheiluliitossa sekä TV 1:n urheilutoimittajana. Vakinaisen työnsä ohella Viljanen on toiminut Suomen Sotilas -aikakauslehden ja Sotilasurheilu-lehden päätoimittajana.

Jussi Viljanen on syntynyt 10.8.1943
.................................................

Toimittajakuntamme kaipaa vahvennusta, kun on tiedossa pikku puutteita näiden toimittajien taustoissa mm. Jorma Pokkinen Aamulehdestä leikkii karkoitettua suomalaista ja vastustaa kuin raiskattu raiskaajansa kohtaamista aluepalautuksiamme
.......................

Yhteystiedot


Puolustusvoimien uutislehti

Käyntiosoite: Fabianinkatu 7
PL 25, 00131 Helsinki

Puhelin: 09 - 181 224 32
Faksi: 09 - 1818 224 40

Sähköposti: ruotuvaki@mil.fi

Avoinna arkisin klo 8.00-16.15



Päätoimittaja
Panu Pokkinen

Puh. (09) 181 22430
Fax. (09) 181 22465
panu.pokkinen@mil.fi





Toimitussihteeri
Juha Heikkinen

Puh. (09) 181 22431
Fax. (09) 181 22440
juha.heikkinen@mil.fi





Tuotantosihteeri
Kaarina Honkalammi

Puh. (09) 181 22445
Fax. (09) 181 22440
kaarina.honkalammi@mil.fi





Levikkisihteeri
Kaartinjääkäri Jarkko Haapamäki

Puh. (09) 181 22443
Fax. (09) 181 22440
jarkko.haapamaki@ruotuvaki.fi





Graafikko
Kaartinjääkäri Tuomas Rutanen

Puh. (09) 181 22441
tuomas.rutanen@ruotuvaki.fi





Toimittaja
Kokelas Lauri Markkanen

Puh. (09) 181 22436
lauri.markkanen@ruotuvaki.fi





Toimittaja
Alikersantti Ilkka Saastamoinen

Puh. (09) 181 22434
ilkka.saastamoinen@ruotuvaki.fi





Toimittaja
Kaartinjääkäri Jani Parkkari

Puh. (09) 181 22433
jani.parkkari@ruotuvaki.fi





Toimittaja
Kaartinjääkäri Marko Hämäläinen

Puh. (09) 181 22435
marko.hamalainen@ruotuvaki.fi





Toimittaja
Kaartinjääkäri Jarno Moisala

Puh. (09) 181 22467
jarno.moisala@ruotuvaki.fi





Verkkotoimitus
Alikersantti Juri Vainonen

Puh. (09) 181 22437
juri.vainonen@ruotuvaki.fi





Valokuvaaja
Kaartinjääkäri Henri Salminen

Puh. (09) 181 22441
henri.salminen@ruotuvaki.fi
.................................
Odottelemme Ruotuväki-lehden paljastavan presidenttiehdokkaidemme taustoja ja neuvostokommentteja jotta näemme kuinka he ovat suhtautuneet alueryöstäjäämme ja miehittäjäämme
..................
http://www.kavkaz.fi sivuilla

Matti Vanhanen - jälkisuomettunut kummitus

Arkistojen aarteena tarjoamme seuraavan Matti Vanhasen mielipidekirjoituksen lähes parin vuosikymmenen takaa. Artikkeli on edelleenkin ajankohtainen yrittäessämme ymmärtää Vanhasen ajattelutapaa. Huomatkaa erityisesti kuinka Vanhanen käyttää edelleen samoja keinoja kuin parikymmentä vuotta sitten. Artikkelissa Vanhanen tukee Baltian maiden miehitystä leimaamalla miehityksen vastustajat provokaattoreiksi ja marginaali-ilmiöksi - aivan samoin kuin yhä jatkuvan Suomen alueiden miehityksen vastustajat leimataan vielä nykyäänkin.

Baltic Star

Television uutisissa Baltic Star:n Suomeen tuomien mielenosoittajien varapuheenjohtaja perusteli mielenosoitustaan. Hän sanoi mielenosoituksella annettavan tukea Viron, Liettuan ja Latvian vapaustaistelulle ja että he puolustavat myös suomalaista veljeskansaa. En ole huomannut, että Suomesta olisi pyydetty näiden matkalaisten tukea itsellemme minkäänlaisissa asioissa.
Suomen lain ja poliittisien johtajien avaruutta osoitti se, että tämä provokatoorinen mielenosoitus saatiin Suomessa järjestää. Arvelen jokaisen tv-uutisten katsojan ymmärtäneen mielenosoittajien tarkoitusperät ja asettaneen ne omaan sarjaansa.
Mielenosoituksen suomalaisena järjestäjänä ja luvan hakijana toimi eräs SMP:n kunnallisvaalilistoilta valittu kunnanvaltuutettu. SMP:n edustajat sanoutuivat tästä henkilöstä erilleen ja selittivät hänen olevan puolueen ulkopuolisen. Vaalien jälkeen kyllä kai tämänkin "sitoutumattoman" äänet ja valtuustopaikka laskettiin SMP:lle annetuksi äänestäjien tueksi.
Mielenosoittajien teemoista ja asenteista paistoi paitsi välinpitämättömyys sodan jälkeisen Euroopan todellisuudelle niin myös halu muuttaa Neuvostoliitossa vallitsevaa järjestelmää. Kumpikaan teemoista ei sovi suomalaiseen poliittiseen linjaan. Eräs ETYK-prosessin kulmakivistä on sodanjälkeisen tilanteen tunnustaminen. Toinen Suomen linjaan liittyvä erityispiirre on se, että me emme lausu mielipidettämme meihin ystävällisissä väleissä olevien muiden maiden sisäisistä asioista.
En tiedä olisivatko mielenosoitusluvan hakijat olleet yhtä lailla innokkaita jos laivalastillinen eri Neuvostotasavaltojen kommunisteja olisi tullut tänne ja muihin Pohjoismaihin antamaan tukea Pohjoismaiden "vapauttamiselle".
Monet Suomessakin veljeskansojemme asioista huolta kantavat näkevät aiheensa huoleen Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmässä. Minusta paljon parempaa veljeskansojen yhteistyötä on esimerkiksi se työ, jota sadat kielen tutkijat tekevät parhaillaan Komin Neuvostotasavallassa suomalais-ugrilaisten kielten parissa. Myös Tallinnan valtava laulufestivaali osoitti juuri, että Neuvostovirossa vallitsee voimakas kansallinen kulttuuri. Eikä veljeskansojen monituhatvuotisessa historiassa kapitalismin ja sosialismin välinen ero ole merkitsevä.
Minua harmitti, että joku tanskalainen ns. pakolainen tuli tänne sanomaan, että hän puolustaa suomalaista veljeskansaansa ja samaan hengenvetoon puhuu jostakin taistelusta Neuvostoliiton sisällä. Kaiken lisäksi he järjestivät laittoman mielenosoituksen Neuvostoliiton lähetystön vieressä.
Muistan, kun rikollista mainetta saanut herra Roosna pakeni kotimaastaan. Muistaakseni neuvostoliittolaiset lähteet mainitsivat kyseessä olevan huliganismiin ja pikkurikoksiin taipuvaisen henkilön. Pohjolassa hänen pakonsa nähtiin poliittisena mielenosoituksena. Nyt hän ryösti Suomessa ja sanoi tarkoituksenaan olevan auttaa muita "pakolaisia".
Nyt nämä pakolaiset, jotka pääosin ovat toisen ja kolmannen polven amerikkalaisia, sanoivat tulevansa tukemaan suomalaisia. Olisi ollut parempi, että olisivat jääneet tulematta.
Aivan oma lukuunsa on se, että parituhatta helsinkiläistä antoi tukensa provokaatiolle osallistumalla mielenosoituskokoukseen.

Matti Vanhanen Suomenmaa-lehdessä 30.7.1985